7.10.2017

Dokkaridiggari - pari suosittelua Netflixiltä



Tylsä flussa kun on, ei ole oikein jaksanut muuta kuin olla vaan. Onneksi on luettavaa ja katsottavaa ihan yllin kyllin. Netflixillä on monia kiinnostavia dokkareita, ja huomasin eilen, että prinsessa Dianasta Netflixille oli tullut kaksiosainen dokumentti. Liekö kyseessä se, mikä näytettiin YLE:lläkin, en tiedä.

Katsoin kaksiosaisen dokkarin yhteen kyytiin. Hyvintehdyt henkilödokumentit erottaa mielestäni muista lukuisista se, että niissä on haastateltu aina henkilön lähipiiriä, kuten tässäkin oli. Dianan veli Jaarli Spencer, prinssi William ja monet ystävät kertoivat prinsessasta. Tietenkin sai elää taas surun hetket uudelleen, auto-onnettomuus ja hautajaiset, enkä kyyneliltäkään välttynyt. Tuntuu niin väärältä, että juuri kukkaan puhjennut, aikuinen ja itsenäinen prinsessa kuoli niin traagisesti. Mihin kaikkeen hän olisikaan ehtinyt ja mihin kaikkeen vaikuttaa.

Naisten elämä kiinnostaa aina, ja ihan sattumalta aloin katsoa dokumenttia toisesta ladystä, nimittäin Lady Gagasta! Sen nimi oli Five Foot Two, mikä viitannee hänen pituuteensa, 158cm? Netti kyllä väittää hänen olevan 155cm. Lady Gaga ei ole koskaan missään määrin kiinnostanut minua, ei henkilönä, ei musiikillisesti, vaikka toki tiedän hänen hittinsä, Bad Romancen, Alejandron ja muut. Tykkään enemmän muusikoista tai laulajista, jotka pärjäävät ihan musiikillaan ilman mahti-showta tai lihakimpalemekkoja.

Dokumentti kertoi Lady Gagan, eli Stefani Germanottan, 31, viidennen albumin työstämisestä. Albumin nimi oli Joanne. Joanne oli Stefanin 19-vuotiaana kuollut täti. Jo alussa kävi selväksi, että nyt musiikkia tehdään ihan eri tavalla, tai eri soundiseksi kuin aikaisempi levyjä. Biisejään pianolla työstävä Stefani oli huomattavasti kiinnostavampi kuin huomionhakuinen Gaga. Lisäksi Stefanin upea ääni tuli esille, voimakas, rokkaava, tarvittaessa pehmeä. Monessa biisissä oli jop kantriviboja, akustinen kitara, normirummut, ei mitään syntsakikkailuja. Gagailu jäi dokkarissa taustalle, esillä oli Stefani.

Stefani oli jotenkin ihan erilainen kuin Lady Gaga, epävarmempi, haavoittuvan oloinen, homssuinen, lapsellinen pikkusikareita polttava nainen - paitsi kun kyseeseen tuli hänen musiikkinsa ja keikkansa, jolloin hänestä tuli rautainen tahtonainen. Muutenkin hän oli jotenkin liikkis tyyppi, italialaisittain perhekeskeinen (isä, äiti, mummi, sisaruksia) ja tukea ja haleja kaipaava. Taiteilijoiden tapaan hyvin itsekeskeinen hän oli myöskin. En tiennyt, että hän sairastaa fibromyalgiaa ja on murtanut lonkkansa muutama vuosi sitten. Ja sitä särki edelleen, kipu sai hänet itkemään monta kertaa. Mukana keikoilla kulki fyssari, lääkärissäkin hän kävi hoidattamassa kipujaan.

Kuuntelin sittemmin Joanne-leyvä, ja vaikka mukana on edelleen niitä äärimmilleen tuotettuja pop-kappaleita, lemppariksi nousi biisi Hey Girl, jossa mukana laulaa upeaääninen Florence Welch.

Dokkarissa tuli puhe myös Gagan ja Madonnan vähemmän lämpimät välit. Madonna lienee nähnyt Gagassa oman nuoren itsensä: italialaistaustaisen, rohkean, julkisuuskuvansa ja esiintymisensä äärimmilleen vievän tyypin. Minä näen Gagan enemmän muusikkona kuin Madonnan, jolla toki on ollut (ja kai on edelleen) hyviä biisejä, mutta joka ei ole hääppöinen laulaja. Ja sitä Lady Gaga taas on - Tony Bennetin synttäreillä pianoa soittava ja laulava Lady Gaga oli huikean hyvä. Lienevätkö liian samanlaisia, mistä syntyy erimielisyyksiä? Eikö samaan genreen mahdu kahta diivaa?

Huh, en haluaisi olla supertähdellä töissä. Lady Gagaakin kiinnostavampi oli hänen managerinsa Bobby Campbell, joka epäilemättä osaa hommansa. Olisi kiinnostavaa seurata managerin viikkoa!

Seuraavaksi tämän dokkaridiggarin listalla on varmaankin tietopaketti Englannin kuninkaallisista - miten suku on viimeisen sadan vuoden aikana onnistunut selviytymään tähän päivään. Niinpä, sitä ihmettelen itsekin, joten tulee olemaan mielenkiintoista katsoa se. Janis Joplin-dokkari on myös keikkunut katsottavien listalle, mutta siinä ei taida olla mitään mitä en hänestä tietäisi, omasta hyllystäni löytyy elämänkertakin.

Tykkäätkö dokkareista?

Seuraa blogiani:

4 kommenttia:

  1. Dianan kohtalo tuntuu vieläkin uskomattomalta:(!! Muistan hetken, kun tämä tapahtui - olin Jyväskylässä. Kyllä, pidän henkilödokumenteista. Riippuu tietysti paljon henkilöstä, heh. Minuunkin iski pieni nuha. Viikko aikaa häätää sitä.

    T. Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Buu, pois nuha! Mua vaivaa lämpö, nuhaa ei juuri ole. Mulle hyvin tyypillistä, kun sairastelen.

      Dianan kuoleman muistaa kyllä aina, sen verran pysäyttävä se oli.

      Poista
  2. Dokkarit henkilöistä ja elämänkerrat on parhaita. Katselussa just tuo dokkari Englannin kuninkaallisista, todella mielenkiintoinen ja hyvin tehty, paljon myös uutta asiaa, suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen juuri aion katsoa, kiva, kun tykkäsit siitä.

      Poista

© Fab Forty Something. All rights reserved. Designed with Happy days.