Spontaanisuudesta ja mahdottomista haaveista

– Lähdetään jonnekin!
– Minne?
– No vaikka Wieniin! Tai Amsterdamiin! Tai Brysseliin!
– Ei me noin vain lähdetä, mulla ei ole lomaa.
– Voitais joskus lähteä, otetaan torstai ja perjantai vapaaksi!
– Ei me nyt voida lähteä. En mä voi noin vain ottaa lomaa.
– No mä lähden sitten yksinäni! Mun on pakko päästä jonnekin!

Näin sujuu aika moni keskustelumme, kun saan yhtäkkiä päähäni jotain tällaista. Haluan lähteä viikonloppumatkalle, koska se kuulostaa kivalta ja olisi kiva päästä jonnekin. Mutta en muista, että koskaan yhteisten vuosiemme aikana olisimme toteuttaneet erityisen spontaania matkaa yhtään mihinkään, edes Turkuun. Enkä ainakaan yksinäni.

Me emme ole erityisen carpe diem-ihmisiä. Suunnittelemme tarkkaan reissumme ajankohdat, emme ota omia, palkattomia lomapäiviä. Mies ei ole luonteeltaan nyt lähdetään jonnekin-tyyppiä, saati minä, joka turvallisuushakuisena haluan varmistaa suurin piirtein matkakohteen kaikki vessat ja ruokapaikat etukäteen, ostaa lentokentältä vettä ja sämpylän matkaan, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Olemme myös rahankäytössä erilaisia, mies on järkevä ja säästäväinen, minä höveli…mpi.

Ystäväni sanoi tässä taannoin minulle, että on päättänyt alkaa elää nyt ja toteuttaa asioita, joita tahtoo tehdä. Innoissani taisin mutista samaa, mutta totuus on, että en tahdo toteuttaa kovin montaa asiaa, paitsi nukkua pitkään aamulla ja käydä lenkillä illalla. Ja odottaa Game of Thronesin seuraavaa jaksoa. Tunnustan itselleni, että olen kovin tylsä olemaan spontaani, eivätkä haaveenkaan koske mitään suuria asioita.

Sitä paitsi omassa sängyssä nukkuu parhaiten, niin se vaan on. Ja viiskymppisenä arvostaa hyviä yöunia enemmän kuin koskaan.

Epäspontaanisuuteni saattaa johtua osaksi siitä, että työni on erittäin vauhdikasta. Päivässä joutuu tehdä nopeita päätöksiä, odottamattomia joustoja ja langat käsissä täytyy olla koko ajan. Koskaan ei tiedä mitä päivä tuo tullessaan, paitsi taatusti iltapäiväväsymyksen. Siksipä toisinaan toinen vakikeskustelumme menee näin:

– Muutetaan Espanjaan! Myydään kaikki ja muutetaan lämpimään! Mä en jaksa tätä kylmyyttä ja pimeyttä!
– Muutetaan vaan. Mitä me siellä tehtäis?
– Mitä vaan! Sä voit perustaa yrityksen tai mennä töihin, mä voin vaikka mennä tarjoilijaksi! Tai vaatekauppaan töihin! Mä voin perustaa yrityksen!
-Oisit sä oikeasti valmis sellaiseen?
– Olisin! Olisin! Olisin!

Turha kai sanoakaan, että keskustelu ei jatku kovinkaan pitkään tästä aiheesta. Varsinkaan juuri ennen nukkumaanmenoa.

Silti pelottaa, että mitä jos niitä suuria haaveita ei joskus pystykään toteuttamaan? Sitä isointa, että asuu talvet lämpimässä ja voi olla shortseissa tai mekossa läpi vuoden? Mitä, jos kaikki jääkin vain puhumisen tasolle ja sitku-tilaan? Entä onko järkevää miettiä tulevaisuutta myös rahallisesti, laittaa sukanvarteen eläkepäiviä varten, koska oletus nyt kuitenkin on, että sinne asti päästään.

Elämä on valintoja, ja monissa valinnoissa tuntuu sukupolvien kuilu. Me viisikymppiset asumme omakotitaloissamme, käymme töissä, joissa olemme käyneet vuosia, pidämme vuosilomamme ja olemme tunnollisia veronmaksajia. Kaksi-kolmikymppiset reissaavat Balilla, tekevät töitä, reissaavat taas, omistusasunto on jopa riesa, koska silloin ei voi olla spontaani. Ihailen salaa tällaista elämäntapaa, mutta ihan aikuisten oikeasti en voisi elää ihan samoin. Olen turvallisuushakuinen ja rutiineista pitävä. Moni ihailee vapautta, mutta vaatii aika tavalla omanlaistaan luonnetta, jotta sitä voi toteuttaa. Tai toisenlaisen ammatinvalinnan.

Tykkään omasta elämästäni kovasti. Se saattaa olla tuttu ja turvallinen, mutta se on omani. Saatan silti viiskymppisteni kunniaksi räväyttää jotain. Ehkä. Katsotaan.


jeans Mos Mosh (similar)

knitRepeat (similar)

top Repeat

espadrillos Marenas

scarf Balmuir

sunnies RayBan

jewelry Edblad, Syster P, Gina Tricot

*adlinks

Onko teillä isoja, ehkä mahdottomiakin haaveita, jotka haluaisitte toteuttaa juuri nyt?

Hyvää tiistai-iltaa!

Share:

25 Comments

  1. Anonyymi
    15/08/2017 / 4:31 pm

    Voi, miten tunnistinkaan itseni noista luonnehdinnoistasi! Oikein nauratti! Minäkin rakastan rutiineja. Minäkin olen turvallisuushakuinen, oikein viimeisen päälle. Minäkin koen olevani tylsä ja yllätyksetön. Minäkin arvostan omaa sänkyäni yli kaiken. Kotona on niin hyvä olla. No, onhan sitä sen verran kotoa poistuttava, että osaa taas entistä enemmän arvostaa niitä tuttuja ja turvallisia kuvioita. Aivan ihanaa on tulla matkalta kotiin! Ihailen muiden ihmisten rohkeita ratkaisuja ja repäisyjä, mutta itselleni ne vain eivät ole sopineet. Ehkä sitä on kuitenkin näin viisikymppisenä niin sinut itsensä kanssa, että uskaltaa olla sitä, mitä on ja nauttia joka hetkestä.Ihanaa syksyä sinulle!Eveliina

  2. Marjukka / Fab Forty Something
    15/08/2017 / 4:46 pm

    Hihhii, sitten meitä on ainakin kaksi. Tykkään kyllä matkustaa, mutta viimeisenä päivänä alan jo malttamattomana odottaa kotiinpääsyä. Aina kotiin tullessa halaan ovenkarmia… ; ) Ehkä ne repäisyt on tehty nuoruudessa ja riittävät muutamaksi vuosikymmeneksi. Totta puhut, tässä iässä on sinut itsensä kanssa ja se riittää.Kiitti samoin sinulle!

  3. Mia / Beauty Highlights
    15/08/2017 / 4:55 pm

    Olipa ihana postaus ja hyvästä aiheesta 🙂 Mä olen myös yrittänyt ottaa sellaisen asenteen, että toteuttaisin enemmän asioita spontaanisti ja eläisin hetkessä. Tottakai sitä luonnollisesti suunnittelee myös tulevaa pidemmän ajan päähän (kuuluu myös mun luonteeseen), mutta kuitenkin totuus on se, ettei elämästä koskaan tiedä… Pitäisi pystyä elämään niin, että olisi kiitollinen jokaisesta päivästä ja huomaisi ne pienetkin ilot. Mutta onhan se välillä vaikeaa, myönnän. Ihanat kuvatkin!

  4. Anonyymi
    15/08/2017 / 5:16 pm

    Nuo talveksi lämpiään, myydään kaikki, perustetaan vaikka koirahoitola Espanjaan, on niin tuttuja! Itsellä oli suuri haave, kun täytän 50v. päästä Roomaan. Jossain vaiheessa mietin, entä jos ei sitä koskaan olekaan siinä iässä. Niin mentiin jo ennen ja kyllä kannatti. Pari vuotta sitten toteutettiin toinen matkustushaave ja ajettiin autolla Muncheniin 3000km Sunrise Avenuen keikalle ja sieltä autolla Pariisiin riemukaaren ympäri, hih! Ensi vuonna mittarissa 60v. ja haaveet ei ole mihinkään kadonneet. Kohti uusia seikkailuja niin kauan kuin vielä jaksaa ja haluaa. Kuitenkin kaikki läheiset, lapset, lastenlapset, koti,työ ja tuttu turvallinen arki antaa raamit tälle parhaalle elämälle. Mutta, haaveilua ei kannata koskaan lopettaa!

  5. Marjukka / Fab Forty Something
    15/08/2017 / 5:31 pm

    "Ettei elämästä koskaan tiedä" – et usko, miten mietin tuota viime talvena, kun vähän joka puolelta kuului huonoja uutisia. Kova olen minäkin suunnittelemaan, ja suunnitelmia pitää olla, se on hauskaa ja toiveikasta! Olla kiitollinen jokaisesta päivästä on minunkin missioni edelleen. Vaikka huonojakin päiviä on välissä.

  6. Marjukka / Fab Forty Something
    15/08/2017 / 5:33 pm

    Ihanaa, koirahoitola! Mä voisin vaikka adoptoida aaseja, ne ovat minusta niin hellyyttäviä otuksia. Mahtavia reissuja sulla! Kohti uusia seikkailuja vaan, ei saa lopahtaa ennen kuin elämä pakottaa. Mutta samaa mieltä, turvallinen arki antaa raamit, olipa kauniisti sanottu. Raamit – mä tykkään tuosta!

  7. Anonyymi
    15/08/2017 / 6:40 pm

    Tutulta kuulostavaa tekstiä. Vähitellen olen yrittänyt ottaa pieniä irtiottoja ja kasvattaa itseäni rohkeammaksi. Vähän kerrallaan, vähän kerrallaan. Yhdyn myös tuohon kotiintulo kommentointiin…mikään ei ole mukavampaa kuin matkan jälkeen tulla kotiin ja päästä omaan sänkyyn nukkumaan. -Vuokko. PS. Kuvissa sinulla kesän ihanin neuletakki. Muuta takkia en ole tarvinnutkaan.

  8. Marja
    16/08/2017 / 9:15 am

    Hih, ihan kuin meidän ruokapöytäkeskustelut kotona 😀 Mies toppuuttelee, minä haaveilen. Juurikin siitä parikymppisten spontaaniudesta. Haaveilen, silti tiedostaen etten itsekään ole loppupeleissä kovin spontaani ihminen. Mutta hemmetti, voisi sitä välillä lähteä spontaanisti vaikka syömään 😀 Tänä kesänä olen ensimmäistä kertaa ever toteuttanut omia haaveitani odottamatta miestä mukaan – hokasin että voinhan mä yksinkin käydä Turussa tai Porvoossa (no sinne asti en ole vielä saanut lähdettyä), ja saatan lähteä päiväksi jopa Tallinnaan asti. Hurjaa :DMä sain juuri jokin aika sitten noottia kuinka pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä on, ja pystyä nauttimaan hetkestä – ei elää sitten kun -elämää. Tuokin on kyllä niin totta. Mutta silti, kyllä haaveitakin pitää olla 🙂

  9. Anonyymi
    16/08/2017 / 9:55 am

    Kuulostaa todella tutulta.Kiitos ihanasta ja ajatuksia antavasta blogista. Olen saanut monta asuinnostusta sinun kuvistasi. Mukava lukea aikuisen naisen kirjoituksia. Aurinkoista syksyä!Terkkusin Satu

  10. Tuuli - Lumo Lifestyle
    16/08/2017 / 2:58 pm

    Vähän samalla lailla menee täällä. Nuorempana lähdin kahden viikon varotusajalla vuodeksi Yhdysvaltoihin, kun sain idean päähäni. Nyt on vuosikausien vakityö, asunnot, ystävät, sukulaiset… mutta haaveilen silti ulkomaille muutosta.

  11. Marjukka / Fab Forty Something
    16/08/2017 / 4:06 pm

    Oma sänky… Ei parempaa paikkaa olekaan nukkua. Kroatian reissulla nukuin jostain syystä huonommin kuin matkoilla yleensä, joten oli ihana tulla kotiin. Voi, onko sullakin tuo neuletakki, se on kyllä mahtavan monikäyttöinen!

  12. Marjukka / Fab Forty Something
    16/08/2017 / 4:08 pm

    Hyvä sana tuo, ehkä ei ole tarvetta. Jos perusasiat on hyvin, niitä on aika iso kynnys lähteä rikkomaan. Ääh, älä kadehti, ei se ole kiinteä ja heltan alku on… Mutta olen tehnyt kasvojumppaa jo usean vuoden, ja kai laulamisellakin on osuutensa. Klassisessa laulussahan nostetaan poskipäitä koholle koko ajan.

  13. Marjukka / Fab Forty Something
    16/08/2017 / 4:10 pm

    Hahhaa, onpa kiva tietää, että jossain muuallakin on samat keskustelut! No syömään on sentään lähdetty joskus! Tallinnaan en ole yksin lähtenyt, sä olet todella mua edellä ; ) Mä saan myös joskus noottia samasta asiasta. Kuitenkin olen sitä mieltä, että elän kyllä hetkessä. Kuitenkin väsymyksen hetkinä haluaisin irtaantua ihan kaikesta! Pidetään vaan ne haaveet, ei sitä tiedä mikä toteutuu!

  14. Marjukka / Fab Forty Something
    16/08/2017 / 4:11 pm

    Kiitos tosi paljon ihanasta kommentista ja kannustuksesta! Kiitos samoin sinulle!

  15. Marjukka / Fab Forty Something
    16/08/2017 / 4:13 pm

    Mahtavaa – nuorena sitä toteutti miettimättä. Vuodeksi Yhdysvaltoihin ei olekaan ihan mikään pikku juttu! Muistan aikanaan kun sanoin isälle, että lähden kesällä Unkariin neljän viikon kurssille. Isä totesi, että lähde vaan. Tienasin itse lentolippurahat, vanhemmat maksoivat kurssin. Niin haaveilen minäkin, ulkomaille olisi vielä kerran kiva muuttaa!

  16. Pauska
    16/08/2017 / 4:16 pm

    Minussa taasen on kaksi puolta: se kaukonäköinen suunnittelija, joka varaa lomamatkat hyvissä ajoin ja joka suunnittelee kaiken huolella ja se spontaani huuhailija, joka saa jotain hetken mielijohteesta päähänsä ja sitten se on menoa. Kaikki elämänme suurimmat ostokset ja päätökset (talo, kesäasunto, vuokra-asunnot, työpaikat, kihlat) on meillä aina tehty pikavauhtia, sillä kumpikaan meistä ei liiemmälti jahkaile. Äkkimatkapäätöksiä jarruttaa monesti se, että koiralle pitää aina ensin olla hoitaja, sillä lemmikkihoitoloihin emme halua sitä viedä. Kodille ja omalle sängylle ei kuitenkaan mikään vedä vertaa. Monesti olemme huomanneet, että 11 päivää on meille sopiva matkan mitta. Sen jälkeen alkaa tulla "koti-ikävä". Syövän jälkeen elämänarvot menivät uusiksi "sitkusta" tuli nyt – tänään – heti ja mottoni onkin "tee se tänään, jos pystyt". Mihinkään isoihin repäisyihin en ehkä kuitenkaan lähtisi ja olen onnellinen siitä, että minulla on virka ja pysyvä työpaikka, kaikilla niin ei valitettavasti ole. Turvallisuus on tärkeää. Suurimmat materialistiset haaveeni olen jo ehtinyt toteuttaa (Islannin matka, grillikota, palju) ja nyt haaveilen tavallisesta onnellisesta elämästä, jota paraikaakin elän sekä siitä, että saisin olla terve. No ehkä se Orlandon matka olisi joskus kiva tehda, samoin risteily luksuslaivalla ja eläketalvet Aurinkorannikolla ;).Ihailen Riemukaarella ajanutta kommentoijaa, itse en koskaan siihen pystyisi, niin hurja paikka se on!Tsemppiä lukuvuoteen 🙂

  17. Anonyymi
    16/08/2017 / 6:30 pm

    Mukava postaus, minäkin haaveilin mieheni kanssa, että sitten joskun toteutetaan haave ja ollaan talvet lämpimässä. Nyt se on totta ja talvet vietetään Gran Canarialla. Omaa sänkyä/kotia ja läheisiä on ikävä, mutta onneksi on skypet keksitty. Joskus ne haaveet voi toteutua. Kiitos ihanasta blogista.

  18. Anonyymi
    17/08/2017 / 6:52 am

    Hei,mistä on tuo kaunis Repeatin neuletakki?

  19. Anonyymi
    17/08/2017 / 9:56 am

    Taisit mutista…hih. Löydän itsestäni ja meistä samoja, joita kirjoitit. Mutta ehkä sitten kuitenkin toteutan ne helpommin. Esim. toukokuun lopun matkani. Mietin aina hieman, seurailen lentoja ym. ja sitten vaan varaamaan. Olen matkaillut aikuisiässä jonkin verran yksin. Hieman suunnittelen, mietin ja sitten menoksi.T. Maija

  20. Marjukka / Fab Forty Something
    17/08/2017 / 2:45 pm

    Mä voin uskoa, että noin rankan ja pysäyttävän sairauden jälkeen sitku-elämä loppuu. Minullekin on turvallisuus tärkeää, sen myötä pystyy toteuttamaan haaveita. Terveys on haaveista suurin! Kiitos samoin sulle hyvää lukuvuoden alkua!

  21. Marjukka / Fab Forty Something
    17/08/2017 / 2:45 pm

    Voih – sinne just haluttais!! Ehkä joskus sitten! Ootte niin onnekkaita ja ihanaa , kun haaveet ovat käyneet toteen! Ihana kun luet, kiitos!

  22. Marjukka / Fab Forty Something
    17/08/2017 / 2:46 pm

    Nectarinesta viime keväänä. Nyt siellä on ihanaa Repeatin syksyä, kandee käydä kurkkaamassa, jos olet hoodeilla.

  23. Marjukka / Fab Forty Something
    17/08/2017 / 2:47 pm

    Hihi, tunnistit itsesi ; ) Sä todella olet pistänyt menoksi, pitäisi tulla perässä! Sun toukokuun matka kuulosti hienolta.

  24. ReetaJohanna
    17/08/2017 / 3:42 pm

    18-24-vuotiaana tulin ja menin ja bailasin ja asuin ulkomailla, joten enää ei ole onneksi mitään suurempaa hinkua. Lähdin 18-vuotiaana kirjoitusten jälkeen 1500 asukkaan keski-suomalaisesta kylästä Amerikan itärannikolle. Joka vkonloppu sinä vuonna vietin vapaapäiväni New Yorkissa ja ajattelin, että en palaa koskaan. Tulin kuitenkin ja opiskelin nelisen vuotta. Hinku ulkomaille oli kuitenkin vielä palava, joten lähdin Irlantiin. Tarkoitus oli olla vuosi, mutta sain tarpeekseni neljässä kuukaudessa kylmiin taloihin ja perheen isään, joka halusi palvelijan, eikä au pairia. Palasin Suomeen, menin naimisiin 25-vuotiaana nyt jo ex-miehen kanssa ja sain ainokaiseni 26-vuotiaana. Palo asua ulkomailla on onneksi hiipunut, enkä voisi kuvitellakaan, että missään muualla asuisin. Tai no ehkä Italiassa 😀 Olen todella onnellinen, että silloin parikymppisenä asuin ulkomailla. Nyt 45-vuotiaana olen tyytyväinen tasaiseen elämääni tasaisen mieheni ja erittäin epätasaisen koirani kanssa. Poikani on jo 19-vuotias ja muuttanut omilleen ja saanut vakituisen työnkin. Vuoristorataa en elämääni enää kaipaa. Tasainen elämä ei tarkoita tylsää elämää. On tässä muutoksiakin tapahtunut. Kesän alussa otin lopputilin paikasta, jossa olin työskennellyt viimeiset 10 vuotta. Syyskuun alussa aloitan uudessa paikassa. Elämä on hyvää.

  25. Marjukka / Fab Forty Something
    17/08/2017 / 5:07 pm

    "Tasainen elämä ei tarkoita tylsää elämää" – ei tosiaan tarkoita! Sä olet nuorena nähnyt ja kokenut, joten nyt on ihana olla paikoillaan ja silti nauttia elämästä täysillä. Ja onnea uudesta työstä! Elämä on varmasti nyt hyvää!

Vastaa