Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Sosiaalinen erakko ja huijarisydroomasta kärsivä – viisi satunnaista faktaa minusta

 

Blogeissa on pyörinyt pitkään haaste, johon olen tainnut aikaiseminkin vastata. Tätä varten piti ihan tehdä vähän ajatustyötä, sillä aika monta asiaa tässä on vuosien aikana tullut kerrottua. Mutta yritän mennä tässä postauksessa vähän syvemmälle kuin tavanomainen ”olen aamu-uninen”-linja jutuissani yleensä on. Katsotaan, onnistunko.

Olen sosiaalinen erakko.

Minussa taistelee kaksi puolta, introvertti ja ekstrovertti. Olen ehdottomasti enemmän introvertti. Viihdyn hyvin itsekseni, ja oikein kaipaan välillä aikaa vain minulle itselleni. Lomalla menee päiväkausia, että en tapaa ketään muuta kuin miestäni, en kaipaa seuraa, en juttukaveria. Hiljaisuus on ihanaa, omat puuhailut rentouttavia.

Pidän ihmisistä, ja työkin sitä jo edellyttää, mutta kun kevät etenee, sitä väsyneemmäksi tulen. En väsy niinkään fyysisesti, mutta tunnen antaneeni itsestäni niin paljon, ja kaipaan yhä enemmän omaa rauhaa. Pidän toki myös porukassa olemisesta, mutta omilla ehdoillani. Olen monesti myös porukoissa vähän sellainen yksinäinen susi. Yksin viihdyn myös mainiosti vaikkapa oopperassa tai kahvilassa. Tykkään tarkkailla ihmisiä sieltä kahvikupposen tai oopperakiikarieni takaa.

Saan toisinaan ihan ravistaa itseäni ottamaan ystäviin yhteyttä. Onko kyse välillä vain puhtaasta väsymisestä sosiaalisen työn takia, vai onko se todella osa persoonallisuuttani?

Poden lievää huijariyndroomaa.

Pelkään välillä, että ihmiset saavat selville, että en oikeastaan osaakaan yhtään mitään, on kyse sitten työstä tai vaikkapa somesta. Se, että minulla on kaksi tutkintoa ja suht menestyvä blogi, ei kerro viime kädessä yhtään mitään. Olen mielestäni tylsän keskinkertainen kaikessa. Välillä sorrun vertaamaan itseäni muihin, ja se on kyllä todella tyhmää. Jokaisella on omat vahvuudet ja erilaista annettavaa.

No, oikeasti tiedän, että minullakin on vahvuuteni, olen varmasti hyvä opettaja. En silti esimerkiksi tykkää olla millään lailla framilla musiikin kanssa, vaan annan mieluusti oppilaideni loistaa. Olen nähnyt myös musamaikkoja, jotka rakastavat omaa ääntään vähän liikaa. No, itse en kuulu tähän joukkoon, vaan olen mieluusti pedagogi.

Välillä tunnen ihan tuskaa siitä, miten huonoksi tunnen itseni blogin kanssa. Välillä pää on ihan tyhjä, ei idean ideaa. Sanoja ei ole, eikä fiilstäkään. Surkuttelen itseäni, että olisinpa nuorempi, olisinpa ahkerampi. No, tästähän ei enää nuorruta, ja on sanomattakin selvää, että surkuttelusta ei ole mitään hyötyä. En muuten oikeasti haluaisi olla nuorempi! Sitä paitsi, uskon, että viisikymppiset huomataan vielä mainiona markkinointikohteena. Se vaan vaatii vielä vähän aikaa. Hups, eksyin aiheesta.

En tykkää ottaa kantaa asioihin.

Tämä onkin mielenkiintoinen pointti esimerkiksi näin vaalien alla. En tykkää keskustella politiikasta, enkä koskaan ota osaa niihin esimerkiksi kahvipöytäkeskusteluissa.

Olen etsinyt omaa ehdokastani, mutta en vain tiedä ketä äänestäisin. Mikään puolue ei sinällään nappaa, en edes tiedä uskonko puolueisiin. Naista kuitenkin aion äänestää. Olen aika skeptinen – en usko kauhean pyyteettömiin ehdokkaisiin viime vuosien uutisointien, toivon tietysti, että eduskunnassa olisi mahdollisimman vilpittömiä kansanedustajia. Ja varmasti moni tekee työtään niin, että ei näy julkisuudessa mitenkään.

Varmaan liittyy introverttiin puoleeni se, että en tykkää julistaa mielipiteitäni. Taustailen ja mietin. En ole ehdoton oikein mihinkään suuntaan, mutta uskon, että ihminen on pohjimmiltaan humaani.  Haluan olla suvaitsevainen lähtökohtaisesti. Ihminen on kuitenkin myös erehtyväinen ja virheitä tekevä, joten miten tässä julistamaan kantaansa yhtään mihinkään. Uskon, että jokainen tekee omat ratkaisunsa elämässä niistä lähtökohdistaan ja luonteenpiirteistään kuin on itselle paras juuri sillä hetkellä. En usko myöskään karmaan tai johdatuksiin, vaan ihmisen omiin valintoihin.

Yhdestä asiasta olen valmis paasaamaan, ja se on lapsiin ja nuoriin satsaaminen. En ymmärrä päättäjien lyhytnäköisyyttä – joka ikinen sentti, mikä on satsattu lapsiin ja nuoriin, heidän koulutukseensa ja hyvinvointiinsa, maksaa selvää rahaa takaisin yhteiskunnalle. En tiedä millaisesta rautalangasta se pitäisi vääntää, että asia ymmärrettäisiin, ja miten ko. asiaa ei osata ajatella pitemmälle? Eikö raha kelpaa vai missä vika?

Kulutustottumukseni ovat muuttuneet viimeisen kahden vuoden aikana paljon.

Olen ostanut tämän vuoden puolella vain kuvan kengät, jonka tyylisiä olen etsinyt. Alesta ne löytyivät, ja ostin pois. Tyylibloggauksen mukavia puolia on se, että saan vaatteita, mutta muutenkin olen huomannut, että en tarvitse elämässä niin paljon. Olemme aina eläneet mieheni kanssa sillä tavalla vaatimattomasti, että olemme matkustaneet esimerkiksi vähän, eikä kumpikaan meistä harrasta mitään kallista. Meidän harrastus on koti. Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähempään on tyytyväinen. Kunhan on työtä, koti, trx-nauhat ja Netflix – noin niin kuin karrikoidusti sanottuna.

Rakastan parsakaalta.

Jos nyt lopettaisi johonkin kevyempään, niin tähän. Laitan parsakaaleen öljyä ja suolaa, ja paahdan 220-asteisessa uunissa rapsakaksi. Myös tankoparsa on herkkua, ja parasta on tankoparsasta, tillistä ja parmesaanista väkerretty salaatti. Parsassa on myös tosi paljon rautaa. Siksiköhän himoitsen sitä niin julmasti?


paita Uniqlo / housut Five Units / kengät Zalandosta / aurinkolasit Part Two

Jaanko kanssasi jonkin edellämainituista faktoista?

12 Comments

  1. Eilamari
    huhtikuu 2, 2019 / 7:49 pm

    Kirjoitit ihan minun ajatuksiani 🙂
    Minäkin viihdyn ihmisten parissa, mutta tarvitsen vastapainoksi aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Rakastan hiljaisuutta. Isossa joukossa mieluummin tarkkailen sivusta eikä ole mitään tarvetta tuoda julki omaa mielipidettä joka käänteessä.
    Nuorempana kuvittelin, että introvertti ihminen olisi jotenkin ”huonompi” kuin ekstrovertti, mutta näin aikuisena olen oppinut, että eihän se niin mene. Meitä kaikkia tarvitaan ja jokainen on arvokas juuri sellaisena kuin on.

    • marjukkap
      Kirjoittaja
      huhtikuu 3, 2019 / 3:42 pm

      Ihan samoja ajatuksia. Mä koen siitä jatkuvasti huonoa omaatuntoa, että en vaan jaksa esim. osallistua työpaikan rientoihin kuin ehkä kerran vuodessa. Olen siinä suhteessa ihan superintrovertti. Mutta tuo on totta mitä sanoit, meitä kaikkia tarvitaan, eikä meidän tarvitse olla samanlaisia.

  2. T.Rva46
    huhtikuu 2, 2019 / 10:14 pm

    Olen myöskin sosiaalinen erakko, työssä joutuu antamaan niin paljon että palautumiseen tarvitaan runsaasti myös omaa hiljaista aikaa.

    Kiehahdan politiikasta sekunnin murto-osassa, keskusteluissa ja uutisvirtaa seuratessa, niin että verenpainelukemat huolestuttaa. Siihen liittyvä täysin käsittämätön pokkana valehtelu, pohjaton ahneus, oman edun tavoittelu ja suoranainen altavastaajien epäihmisinä pitäminen.. ajoittain tuntuu että sydän räjähtää epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ympäristökatastrofista ja ilmastonmuutoksesta en tässä edes ala. Kadehdin sinua todella että pystyt asettumaan kuohuttavien asioiden ulkopuolelle, on äärettömän raskasta kun nämä teemat jää pyörimään mieleen, ja tunne siitä ettei voi millekään mitään, kaatuu voimakkaana päälle. Näissä hetkissä hikiliikunta, teatteri, elokuvat, musiikki tai ystävien seura palauttaa näkemään että paljon hyvääkin kanssaihmisissä sittenkin myös on.

    • marjukkap
      Kirjoittaja
      huhtikuu 3, 2019 / 3:46 pm

      Kyllä mua maailmantapahtumat liikuttavat, mutta opin jo ajat sitten, että niistä on turha ottaa itselleen taakkaa, tai ylipäätään mistään, mihin ei voi vaikuttaa. Tämä on vain yksi elämä mikä meille on annettu, ja murehtiminen asioista, joihin ei voi vaikuttaa, kuormittaa vain turhaa omaa elämää.

      • T.Rva46
        huhtikuu 3, 2019 / 10:28 pm

        Olet aivan oikeassa.

        Toisaalta koen jonkinmoista vastuuta, velvollisuutta, että olen sen velkaa saamistani mahdollisuuksista, pyrkiä vaikuttamaan edes minimaalisesti asioihin ja ilmiöihin, jotka ovat selkeän epäoikeudenmukaisia ja eriarvoistavia. Keinot eivät ehkä ole kummoisia mutta äänestämisen lisäksi onneksi sentään on muitakin. Ongelmaksi muodostuukin että milloin antaa itselleen luvan sanoa nyt olet tehnyt kaiken mitä resurssit antaa periksi, ja jättää murehtiminen. :/

        • marjukkap
          Kirjoittaja
          huhtikuu 4, 2019 / 8:22 pm

          Itseltään kannattaa vaatia asioita, jotka kuormittavat hyvällä tavalla. Mä esimerkiksi tykkään kovasti vuorovaikutuksesta oppilaitteni kanssa, kyselen heidän ajatuksiaan ja mielipiteitään, yritän parhaani mukaan noudattaa positiivista pedagogiikkaa ja tehdä heidän koulutaipaleestaan omalta osaltani mahdollisimman kiinnostavan ja kannustavan. Se on mun mielestä tärkeämpää kuin se, ostanko kaksi kertaa viikossa jauhelihaa. Inhoan kaikenlaista syyllistämistä, tuputtamista, tärkeilyä, ylenkatsontaa ja klikkiotsikoita, joita tämä aika on pullollaan, sen sijaan, että koetettaisiin oikeasti tehdä hyvää ja vaikuttaa oikeasti tärkeisiin asiohin. Äh, olipa sekava kommentti.

  3. Ansu
    huhtikuu 3, 2019 / 10:20 am

    Jaan kanssasi kaikki faktat 🙂 Olen myös sosiaalinen erakko, asun yksin, olen kaukosuhteessa ja kaikki läheiseni ovat pöäkaupunkiseudulla. Olen aina viihtynyt yksin, tarvitsen yksinäisyyttä todella paljon. työni on julkishallinnon asiakaspalvelussa, joten päivittäin joudun ihmisten kanssa tekemisiin ihan riittävästi. Kotona en kaipaa enää yhtään ihmiskontaktia. On ihanaa tulla rauhalliseen, hiljaiseen, siistiin kotiin. Ei tarvitse hymyillä kenellekään, ei tarvitse miellyttää ketään…
    En myöskään ota juusi osaa poliittiseen keskusteluun. Ongelmat on samat kaikilla tasoilla: säästetään väärissä kohteissa, juustohöylällä yritetään nyrhiä heikoimmilta ja vähävaraisimmilta kun samaan aikaan lyhytnäköisten – etten sanoisi idioottimaisten – päätösten takia satoja tuhansia, jopa miljoonia euroja valuu sormien välistä kuin tyhjää vaan!
    Kulutustottumukset sitten – no, pienipalkkainen ei voi tuhlata eikä säästää, on pakko pitää suu säkkiä myöten. Ei kalliita harrastuksia, lukeminen ja lenkkeily riittää. Kotini on kuntosalini minullakin 🙂 Vaatteissa harkitsen ostokseni tarkkaan ja ostan ajatonta ja klassista, jota voi käyttää pitkään.
    Sulla on muuten ihana asu, paitapusero on todella kaunis ja hyvin laskeutuva. Mustavalkoinen näyttää aina hyvältä, mausteena ripaus eläinkuosia, jess. Perus on paras 🙂
    Ja parsakaali, nam!!!

    • marjukkap
      Kirjoittaja
      huhtikuu 3, 2019 / 3:48 pm

      Diddo! Ollaan hyvin samankaltaisia tarpeissamme. En tarvitse minäkään kalliita harrastuksia, en matkoja, en laskettelureissuja tai muuta. Kuntoilla voi kotonakin, ja molemmat automme ovat ns. pikkuautoja.

      Perus on paras! Eilen oli tosiaan tuollainen peruspäivä, tänään on reikäfarkut, neule ja likainen tukka. ; )

  4. huhtikuu 3, 2019 / 11:45 am

    Ihana postaus, samaistun moneen! Mm. tuo sosiaalinen erakko-kohta ja se, että tulee liikaa välillä verrattua itseään muihin ja koettua siitä huonommuuden tunnetta, vaikka kuten sanoit, meillä jokaisella on omat vahvuudet! Se, mitä sulta löytyy, ei löydy muilta samanlaisena pakettina, koska on vain yksi SINÄ! <3 Nähdään, kun jaksat ja siltä tuntuu – samaa väsymystä ollut myös täällä ilmassa, vaikka aurinko antaakin energiaa 🙂

    PS. Kengät oli mainio hankinta, hienot!

    • marjukkap
      Kirjoittaja
      huhtikuu 3, 2019 / 3:50 pm

      Sepä se, ikinä ei pitäisi verrata itseään kehenkään! Ollaan just tärkeitä ja tarpeellisia omina itsenämme!

      Joo, huh, mä koen jo sosiaalisuuden mittarini liikkuvan maksimiin, vielä on pari kuukautta lomaan!

  5. Sara
    huhtikuu 3, 2019 / 6:01 pm

    Itsekin tasapainoisen sosiaalisuuden ja joskus suurenkin yksinolon tarpeen kanssa. Teen työtäni siten, että teen yleensä kotona kaksi päivää viikossa ja kolme avokonttorissa. Etenkin tuon avokonttoriin siirtymisen jälkeen en oikein jaksa jutella kuin oman perheeni kanssa. Joskus en jaksa kunnolla edes sitä, vaan vetäydyn omiin oloihini kotonakin. Onneksi lapset ovat niin isoja, että se onnistuu.

    Olen myös alkanut harkita shoppailujani tarkemmin. En enää osta ostamisen ilosta.

    Tunnistan itsessäni tuonkin piirteen, että vertailen joskus itseäni muihin. Olen tyytyväinen itseeni ja elämääni enkä vaihtaisi osia kenenkään kanssa, mutta kuitenkin syyllistyn siihen.

    Onneksi ikä (ensi vuonna 50 v) tuo kypsyyttä ja armollisuutta itseään kohtaan, unohtamatta taitoa nauraa itselle.

    • marjukkap
      Kirjoittaja
      huhtikuu 4, 2019 / 8:24 pm

      Viiskymmentä on todella kiva ikä, se oli kuitenkin jonkinlainen vedenjakaja elämässä. Lienee inhimillistä, että itseään vertailee muihin, mutta hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen tajuaa sen, että se ei loppupeleissä kannata. Kuten me tajuamme. ; ) Taito nauraa itselle on ihan huippu, hyväntahtoisesti ja lämpimästi!

      Aika ihana, että voit tehdä kotona töitä – se on varmasti aika voimaannuttavaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *