Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Miksi olemme itsellemme niin ankaria? Sukupolvi- vai luonnekysymys?

 

Mieheni moittii minua monesti yhdestä asiasta. Siitä, että olen liian ankara itselleni ja vähättelen itseäni.

”Noo, mää ny vaa tein näin. Emmää mitään erikoista, kuha ny tässä vaa näin tein.”

Tänään itse asiassa pysähdyin ajattelemaan sitä, miksi vähättelen itseäni. Miksi en voi sanoa, että hei, olet aika monitaitoinen tyyppi, rautainen musiikkikasvatuksen ja somen ammattilainen. Miksi on niin vaikeaa antaa itselleen tunnustusta ja kiitosta?

Elääkö meissä suomalaisissa edelleen se jonkinlainen maalaisserkku, joka ei osaa antaa itselleen yläfemmoja hyvästä työstä? Tai pahimmassa tapauksessa huijarisyndroomasta kärsivä, täysin kaikin puolin pätevä nainen, joka ei tajua olevansa hyvä työssään?

Miksi olemme itsellemme ankaria? Mistä se on opittu?

Näytän hyvältä paperilla.

Minulla on kaksi tutkintoa, toinen maan yhdestä arvostetuimmista korkeakouluista, eli Sibelius-Akatemiasta. Tein maisterintutkinnon kahteen ja puoleen vuoteen. Sain arvosanoiksi helposti täysiä kolmosia, vaikka lukioon pyrkiessäni todistus oli nippa nappa kahdeksan.

Olen opiskellut välivuotena ulkomailla. Olen tehnyt lastenlauluja Emma-palkitulle lastenlevylle. Ne harvat laulut, joita olen laskenut maailmalle, ovat menneet kaupaksi, ihan UMO:lle asti. Olen tehnyt pitkän uran maamme eturivin yhtenäiskoulussa, kehittämisen aitiopaikalla.

Olen ensimmäisiä ja edelleen harvoja tyyliin keskittyviä 40+ -bloggaajia, ja niitä onnellisia, joille blogi on mahdollistanut myös rahalliset tulot.

Who´s that girl? En tiedä tarkkaan missä vaiheessa aloin aliarvioimaan itseäni.

Olen aika varma, että alemmuuskompleksi alkoi musiikkilukiossa.

Sanonkin aina taidelukioihin pyrkiville oppilailleni, että muistakaa se, että ikinä, ikinä, älkää verratko itseänne muihin. Kilpailkaa ainoastaan itseänne vastaan. Musiikkilukio kaatui päälle, ja vasta viimeisenä vuotena nousin oikeaan suuntaan, omaksi itsekseni.

Unkarin vuosi oli se koetinkivi, jonka jälkimainingeissa tein kaksi mahtavaa työvuotta Etelä-Pohjanmaalla, ja pääsin Sibikseen.

Sibiksessä olin kurssikavereilleni se mami, joka oli hitusen vanhempi (26v!!!!), ja se oli ihanaa. Minulla oli jo konsan tutkinto ja pari työvuotta alla, perspektiiviä työelämään siis. Ja se Unkarin hermoja ja paineensietokykyä kasvattanut vuosi.

Ja vuosi Kuortaneen yläasteella ja urheilulukiossa (ennen Sibistä), jossa oli luokattoman lukion kokeilu jo meneillään – mikä hieno oppivuosi nuorelle opelle. Ja upeat, ihanat kollegat, ja hieno, kokenut rehtori. Ja ne oppilaat, voi miten ihania.

Kuitenkin jo Sibikseen päästyäni mieleen juolahti, että miten tämä on mahdollista? Miten minä olen päässyt Suomen arvostetuimpaan musiikkikorkeakouluun?

Vertasin väistämättä itseäni serkkuuni, joka oli lapsesta lähtien todellinen musiikin monilahjakkuus, ja joka edelleen edustaa minulle sellaista musiikillista taitoa ja lahjakkuutta, jota on vaikea tajuta.

Puhumattakaan pikkuveljestäni, joka soitti nuoriso-orkesterin solistina jo 12-vuotiaana. Itse en oikeasti ole mitenkään ihmeellinen soittaja. Olenkin miettinyt, että oma lahjakkuuteni lienee pedagoginen taju ja ammattitaito. Eihän valmentajankaan tarvitse välttämättä olla NHL-tähti osatakseen valmentaa.

Edelleen olen vähän surullinen siitä, että minulla ei ollut lapsena mahdollisuutta tanssia balettia. Se oli lapsuuteni haave, jota pienellä paikkakunnalla kasvaneena ei ollut mitään mahdollisuutta toteuttaa. Luulen, että tanssissa olisi ollut todellinen lahjakkuuteni ja intohimoni.

On ollut pitkä tie itseeni. Tosi pitkä.

No ensinnäkin tuo opehomma.

Musiikista tuli ammatti. Olen edelleen äimistynyt siitä, että minä, kohta 52v, voin jatkuvasti hoksata ja tajuta uusia asioita esimerkiksi ammatistani. Se on ihan uskomatonta ja ällistyttävää. Jos nuorena osaamistaan peilasi suorittamiseen, nyt sitä peilaa henkilötasolla ja oppilaan kohtaamisella. Se on hitsin paljon kiinnostavampaa ja palkitsevampaa.

Olen oikeasti hyvä musiikkikasvattaja, koska teen sitä sydämellä.

En mittaa onnistumistani sillä osaavatko oppilaani nuotit tai klassismin säveltäjät, toki se on plussaa, jos muistavat bändilapun merkit ja mistä popmusiikki sai alkunsa.

Tärkeämpää on millä mielellä he tulevat tunnille, ehdottavat lauluja, pyytävät oppia uusia soittimia ja miten he tervehtivät minua nähdessämme. Jos heille jää kuva, että musiikintunnilla he saivat toteuttaa itseään jollakin musiikin osa-alueella, olen onnistunut opettajana.

Oppinaine peilaa hirvittävän paljon opettajan persoonaan, niin teki omana aikanani, ja niin edelleen.

Tykkäsin matikasta, koska oma openi yläasteella oli hauska ja hassu persoona, jonka tunnilla oppilaat viihtyivät.

Jos itse olen onnistunut kannustamaan, innostamaan ja hyväksymään, olen onnistunut opettajana – hiisi vieköön kaikki ne kiky-tunnit, jotka valtio on meille lykännyt,jotta Suomi saadaan nousuun ja tuottavaksi.

Mikä on opettajan mitattava tuottavuus? Se, että onnistumme ehkäisemään jonkin nuoren syrjäytymisen, ja valtio säästää 100k€. En ole tätä itse keksinyt, mutta allekirjoitan.

Tunnen silti olevani edelleen hieman huijarisyndrooman kourissa.

Kyse ei ole ainakaan siitä, että minua ei olisi kotona kannustettu, päin vastoin. Olen ehkä saanut liiankin pärjäävän mallin, kuten sodanjälkeisen rakentajasukupolven lapset ovat.

Ja me, kiltiksi kasvaneet, emme valita, koska olemme olleet etuoikeutettuja ilmaiseen peruskouluun. Ja hitto, tottakai tajuan tämän ja olen kiitollinen – siihenhän toivottavasti omatkin veroeuroni osaksi menevät – perusopetukseen annan mieluusti rahojani.

Mitä tulee koko soppaan, olen tehnyt omat valintani. Veikkaan, että kyse on omasta luonteestani, joka on kiinnostunut niin monista eri asioista, haluaa oppia ja tuntea intohimoa johonkin asiaan uudelleen ja uudelleen. Olen luonteeltani  ja kiinnostuksiltani moni-osaaja, eli tykkään tehdä erilaisia asioita. Olen myös hyvä aikatauluttamaan tekemisiäni. Ehdin paljon, vaikka välillä toisin luulen.

Ongelma tulee vain silloin, jos rupean vaatimaan täydellisyyttä itseni kanssa.

Olin tänään tosu- eli toimintasuunnitelmakeskustelussa esimieheni kanssa. Olin vastannut työhyvinvointikyselyyn, että haluan innostua uusista asioista. Haalin niitä oikealta ja vasemmalta.

Samalla se on myös oma sudenkuoppani: innostun – ja haluan tehdä paljon asioita. Ja teen. Jos en innostu mistään, olen henkisesti kuollut. Minulla pitää aina olla jokin projekti meneillään. Innostus ja intohimo ajaa minua opettelemaan uusia asioita ja tutkimaan niitä, oli kyse sitten o365-palvelun mahdollisuuksista tai mielenkiintoisesta yhteistyöprojektista.

Tunnen silti monesti, että en riitä. En tee tarpeeksi. En tee tarpeeksi töitä, en hoida tarpeeksi kotia, en kouluttaudu tarpeeksi, olen kaikenkaikkiaan tippunut kelkasta, vanha, kankea ja huonokuntoinen.

Ja silti se tolkku puoli minussa tajuaa, että hei, hellitäpä nyt vähän. Olet tarpeeksi hyvä, olet tarpeeksi ahkera.

Veikkaan, että tämä on useimpien, nimenomaan meidän naisten, ”vika” ja ongelma.

En tiedä mikä riivattu se on, nykyajan työelämän vaatimukset, some, kasvatus, mikä tahansa, joka vääristää meidän ajatteluamme siitä mihin kelpaamme ja missä olemme hyviä.

Me tiedämme, että olemme päteviä, ahkeria ja reippaita, ehkä joskus jopa liikaakin. Että voimme uupua omien odotustemme alla.

Nykyään puhutaan paljon nuorten naisten uupumisesta. Minun mielestäni tässä ollaan pari vuosikymmentä myöhässä. Tai sitten me viisikymppiset olemme niin rutinoituneita pyörittämään kaikkea oman jaksamisemme uhalla, että emme tajua omia, älyttömiä vaatimuksiamme.

Lankean tähän itsekin: en esimerkiksi tajua sitä, että vaikkapa siivouspalveluihin käytetään rahaa! Miksi maksaa, kun sen osaa ja jaksaa tehdä itsekin?


                    poolopusero ja hame Summum Woman / saappaat Massimo Dutti

Ehkäpä kolmikymppinen sukupolvi on tässä asiassa meitä viisaampi: se maksaa siitä, että saa lepo- ja vapaa-aikaa. Aikahan on tärkeintä pääomaa mitä meillä on. Samalla työllistää muita, ostaa palveluita, jotta tämän maan talous ei ihan pysähtyisi niille sijoilleen.

Mutta otsikkoon takaisin. Sanoin miehelleni, että hei, itseasiassa olen ihan hyvä tyyppi. Mahtava tyyppi, sanoi mieheni, joka jaksaa kannustaa minua kaikessa, mitä mahdan keksiä. Ja kieltämättä tänään työviikon päätteeksi mahtavalta tuntuikin. Olen tällä viikolla onnistunut monessa asiassa.

Yhden asian olen oppinut, ja osannut aina: en pelkää laittaa itseäni alttiiksi, en pelkää mokailua, en tällä hetkellä yhtään mitään. En pelkää olla oma itseni.

Ja ihmettelin taas tämän ihmiselämän moninaisuutta ja onnea.

Mitä ajatuksia sinussa herättää nykyajan jaksaminen ja pärjääminen?

Vedämmekö me viisikymppiset hampaat irvessä totuttuja, opittuja latuja, vai opimmeko hellittämään hieman? Olisiko meillä opittavaa nuoremmalta sukupolvelta? Toistammeko vanhempiemme latuja? Vai ovatko suuret vaatimukset erityisesti meidän opettajien ongelma?

Olisi kiva saada keskustelua!

5 Comments

  1. Sirpa
    21 syyskuun, 2019 / 11:28 am

    Tämän hetken työelämässä ei riitä, että itse antaa itselleen yläfemmoja, vaan meidät ”pisteyttää” myös niin moni muu seikka ja muut ihmiset, kuin vain me itse.

    Olen myös erittäin ankara itselleni, aina ollut, siinä sivussa vaatii myös muilta paljon. Yhtälö ei aina helppo. Koulussa aikanaan kieltenopettajani sanoivat, että ”olet aivan liian ankara ja täydellisyyteen pyrkivä, voit myös viitata, mikäli vastauksesi ei aina ole oikea”, se ei minua auttanut, vaan jatkoin pingottamista ja jatkan yhä. Vieraiden kielten puhuminen, kirjoittaminen ja ymmärtäminen oli pakkomielteeni ja hyvä niin, nyt voin seurustella ja hoitaa asioita useammalla kielellä vaivattomasti. Itse en koe tinkimättömyyttäni ongelmana, vaan ongelma on mielestäni muiden, ei minun.

    Minä en ainakaan ala lepsuilla vain sen vuoksi, että joku tai jotkut tahot eivät siitä pidä. Rakastan tehdä kaikki pedanttisesti, mielellään oikein ja etukäteen kartoittaa mahdolliset riskit ja epäkohdat, mikäli tämä ei sovi muille, en voi mitään. Raskasta se saattaa aika-ajoin olla, mutta myös äärimmäisen palkitsevaa, kun tietää suoriutuneensa kiitettävästi tai hyvin jostain asiasta, on se työviikon päätteeksi tunnetasolla palkkakin parempi asia, pitää homman hyvästi kasassa. Minussa asuvaa pikkupiisuria ei varmaan saa millään uudella ajattelu konsepilla ulos. Hyvää syksyistä viikonloppua!

    • marjukkap
      Kirjoittaja
      21 syyskuun, 2019 / 7:51 pm

      ”Tämän hetken työelämässä ei riitä, että itse antaa itselleen yläfemmoja, vaan meidät ”pisteyttää” myös niin moni muu seikka ja muut ihmiset, kuin vain me itse.” Amen to that. Tämä on niin totta. Ihmettelin esimerkiksi aikoinaan kovasti, kun meille opettajillekin tuli henkilökohtainen palkanlisä -miten ikinä opettajia saadaan tuohon muottiin? En ymmärrä sitä edelleenkään.

      Aika monessa meissä varmasti asuu pieni orjapiiskuri, ja ymmärrän sen kyllä toisaalta hyvin. On todella nautinnollista, kun aikataulut pysyvät kasassa ja näkee työnsä tuloksen. Hyvä niin kauan, kun ei väsy liikaa. Osaatkin varmasti pitää paletin kasassa,mutta myös ottaa toivottavasti välillä rennommin.

      Wau, kielten osaamisesi on mahtavaa, kannatti opiskella!

  2. Katariina
    21 syyskuun, 2019 / 3:51 pm

    Työelämän vaatimukset kovenevat koko ajan ja erityisesti nuoret naiset uupuvat. Pitkällä sairaanhoitajan urallani olen kokemuksesta oppinut, että jaksaakseen on vedettävä itse rajat, koska kukaan muu ei sitä tee ja kaikkiin vaatimuksiin ei pysty vastaamaan. On oltava rehellinen itselleen ja priorisoitava tärkeät asiat työssö ja vapaa-ajalla. Minulle on ollut tärkeintä perheeni hyvinvointi ja lapsistani huolehtiminen, työ on tullut vasta sitten. Vaativan ja raskaan työni olen silti pyrkinyt hoitamaan mahdollisimman hyvin, onhan vastuullani ollut akuuttihoidossa monesti vakavasti sairaan ihmisen henki ja terveys. Kaikkia pilotointiprojekteja en kuitenkaan ole ensimmäisenä ilmoittautunut vetämään. Nyt viisikymppisenä on ensimmäisen kerran mahdollisuus pysähtyä huolehtimaan myös omasta hyvinvoinnista ja se tuntuu luksukselta, mutta on edelleenkin minulle vähemmän tärkeää kuin läheisteni hyvinvointi . En usko muutenkaan, että kenellekään on hyväksi loputtomasti miettiä vain omia saavutuksiaan ja tunteitaan, vaikka sellainen kai nykyään tapana on. Ihmiset ovat toisaalta itsekeskeisiä, mutta toisaalta ulkoisten paineiden armoilla vailla sisäistä vahvuutta.

    • T.Rva46
      21 syyskuun, 2019 / 5:49 pm

      ”Ihmiset ovat toisaalta itsekeskeisiä, mutta toisaalta ulkoisten paineiden armoilla vailla sisäistä vahvuutta.”
      Ihan loistavasti todettu, myös tähän postauksen ja blogin sisältöön liittyen.
      Lempeämpää suhtautumista ja katse pois peilistä ja omasta navasta, se antaa jo hyvän alun. On toki hyvä tiedostaa omia tunteita, paineita ja ratkaisuja, mutta rajansa kaikella. ❤

    • marjukkap
      Kirjoittaja
      21 syyskuun, 2019 / 7:56 pm

      Mä olen samaa mieltä, että pitkänn työkokemuksen omaava osaa paremmin vetää rajoja, tämän osaan itsekin. Olet todella tärkeässä työssä, mutta totuus on se, että perhe on tärkein, ja työ vasta sitten. Näin sen tulisi olla kaikilla.

      Luulen, että sellaisissa töissä kuin sairaanhoitaja tai opettaja onkin tärkeää katsella työtään tavallaan ulkopuolelta. Vahvasti ja syvästi persoonallaan osallistuva saattaa uupua. Varmasti tämä onkin enemmän nuorten ongelma, nuorten naisten.

      Itse osaan jättää työasiat työpaikalle, tai en mieti oppilaita tai tekemättömiä töitä vapaa-ajalla, alkuvuosina se oli paljon vaikeampaa.

      Kun jatkuvasti on antavana osapuolena muille ihmisille ja koko ajan muita varten tuntikausia päivässä, on hyvä ottaa ihan reilusti omaa aikaa. En pidä sitä ollenkaan itsekkäänä, jos oikeasti miettii missä on menossa, se on omaa kehityskeskustelua itsensä kanssa, mutta myös etäisyyden ottamista ja asioiden suhteellistamista.

      Tämä postaus oli nyt omasta itsestäni, otin sen riskin, että nyt minut leimataan itsekkääksi omaan napaan tuijottelijaksi… Blogissa on vaikea kertoa omista tuntemuksistaan ilman, että tulee väärinymmärretyksi, toisaalta ne, jotka haluavat ymmärtää minut väärin, tekevät sen jokatapauksessa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *