Blogeissa on pyörinyt pitkään haaste, johon olen tainnut aikaiseminkin vastata. Tätä varten piti ihan tehdä vähän ajatustyötä, sillä aika monta asiaa tässä on vuosien aikana tullut kerrottua. Mutta yritän mennä tässä postauksessa vähän syvemmälle kuin tavanomainen ”olen aamu-uninen”-linja jutuissani yleensä on. Katsotaan, onnistunko.

Olen sosiaalinen erakko.

Minussa taistelee kaksi puolta, introvertti ja ekstrovertti. Olen ehdottomasti enemmän introvertti. Viihdyn hyvin itsekseni, ja oikein kaipaan välillä aikaa vain minulle itselleni. Lomalla menee päiväkausia, että en tapaa ketään muuta kuin miestäni, en kaipaa seuraa, en juttukaveria. Hiljaisuus on ihanaa, omat puuhailut rentouttavia.

Pidän ihmisistä, ja työkin sitä jo edellyttää, mutta kun kevät etenee, sitä väsyneemmäksi tulen. En väsy niinkään fyysisesti, mutta tunnen antaneeni itsestäni niin paljon, ja kaipaan yhä enemmän omaa rauhaa. Pidän toki myös porukassa olemisesta, mutta omilla ehdoillani. Olen monesti myös porukoissa vähän sellainen yksinäinen susi. Yksin viihdyn myös mainiosti vaikkapa oopperassa tai kahvilassa. Tykkään tarkkailla ihmisiä sieltä kahvikupposen tai oopperakiikarieni takaa.

Saan toisinaan ihan ravistaa itseäni ottamaan ystäviin yhteyttä. Onko kyse välillä vain puhtaasta väsymisestä sosiaalisen työn takia, vai onko se todella osa persoonallisuuttani?

Poden lievää huijariyndroomaa.

Pelkään välillä, että ihmiset saavat selville, että en oikeastaan osaakaan yhtään mitään, on kyse sitten työstä tai vaikkapa somesta. Se, että minulla on kaksi tutkintoa ja suht menestyvä blogi, ei kerro viime kädessä yhtään mitään. Olen mielestäni tylsän keskinkertainen kaikessa. Välillä sorrun vertaamaan itseäni muihin, ja se on kyllä todella tyhmää. Jokaisella on omat vahvuudet ja erilaista annettavaa.

No, oikeasti tiedän, että minullakin on vahvuuteni, olen varmasti hyvä opettaja. En silti esimerkiksi tykkää olla millään lailla framilla musiikin kanssa, vaan annan mieluusti oppilaideni loistaa. Olen nähnyt myös musamaikkoja, jotka rakastavat omaa ääntään vähän liikaa. No, itse en kuulu tähän joukkoon, vaan olen mieluusti pedagogi.

Välillä tunnen ihan tuskaa siitä, miten huonoksi tunnen itseni blogin kanssa. Välillä pää on ihan tyhjä, ei idean ideaa. Sanoja ei ole, eikä fiilstäkään. Surkuttelen itseäni, että olisinpa nuorempi, olisinpa ahkerampi. No, tästähän ei enää nuorruta, ja on sanomattakin selvää, että surkuttelusta ei ole mitään hyötyä. En muuten oikeasti haluaisi olla nuorempi! Sitä paitsi, uskon, että viisikymppiset huomataan vielä mainiona markkinointikohteena. Se vaan vaatii vielä vähän aikaa. Hups, eksyin aiheesta.

En tykkää ottaa kantaa asioihin.

Tämä onkin mielenkiintoinen pointti esimerkiksi näin vaalien alla. En tykkää keskustella politiikasta, enkä koskaan ota osaa niihin esimerkiksi kahvipöytäkeskusteluissa.

Olen etsinyt omaa ehdokastani, mutta en vain tiedä ketä äänestäisin. Mikään puolue ei sinällään nappaa, en edes tiedä uskonko puolueisiin. Naista kuitenkin aion äänestää. Olen aika skeptinen – en usko kauhean pyyteettömiin ehdokkaisiin viime vuosien uutisointien, toivon tietysti, että eduskunnassa olisi mahdollisimman vilpittömiä kansanedustajia. Ja varmasti moni tekee työtään niin, että ei näy julkisuudessa mitenkään.

Varmaan liittyy introverttiin puoleeni se, että en tykkää julistaa mielipiteitäni. Taustailen ja mietin. En ole ehdoton oikein mihinkään suuntaan, mutta uskon, että ihminen on pohjimmiltaan humaani.  Haluan olla suvaitsevainen lähtökohtaisesti. Ihminen on kuitenkin myös erehtyväinen ja virheitä tekevä, joten miten tässä julistamaan kantaansa yhtään mihinkään. Uskon, että jokainen tekee omat ratkaisunsa elämässä niistä lähtökohdistaan ja luonteenpiirteistään kuin on itselle paras juuri sillä hetkellä. En usko myöskään karmaan tai johdatuksiin, vaan ihmisen omiin valintoihin.

Yhdestä asiasta olen valmis paasaamaan, ja se on lapsiin ja nuoriin satsaaminen. En ymmärrä päättäjien lyhytnäköisyyttä – joka ikinen sentti, mikä on satsattu lapsiin ja nuoriin, heidän koulutukseensa ja hyvinvointiinsa, maksaa selvää rahaa takaisin yhteiskunnalle. En tiedä millaisesta rautalangasta se pitäisi vääntää, että asia ymmärrettäisiin, ja miten ko. asiaa ei osata ajatella pitemmälle? Eikö raha kelpaa vai missä vika?

Kulutustottumukseni ovat muuttuneet viimeisen kahden vuoden aikana paljon.

Olen ostanut tämän vuoden puolella vain kuvan kengät, jonka tyylisiä olen etsinyt. Alesta ne löytyivät, ja ostin pois. Tyylibloggauksen mukavia puolia on se, että saan vaatteita, mutta muutenkin olen huomannut, että en tarvitse elämässä niin paljon. Olemme aina eläneet mieheni kanssa sillä tavalla vaatimattomasti, että olemme matkustaneet esimerkiksi vähän, eikä kumpikaan meistä harrasta mitään kallista. Meidän harrastus on koti. Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähempään on tyytyväinen. Kunhan on työtä, koti, trx-nauhat ja Netflix – noin niin kuin karrikoidusti sanottuna.

Rakastan parsakaalta.

Jos nyt lopettaisi johonkin kevyempään, niin tähän. Laitan parsakaaleen öljyä ja suolaa, ja paahdan 220-asteisessa uunissa rapsakaksi. Myös tankoparsa on herkkua, ja parasta on tankoparsasta, tillistä ja parmesaanista väkerretty salaatti. Parsassa on myös tosi paljon rautaa. Siksiköhän himoitsen sitä niin julmasti?

paita Uniqlo / housut Five Units / kengät Zalandosta / aurinkolasit Part Two

Jaanko kanssasi jonkin edellämainituista faktoista?