Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

A Star Is Born – ikuinen tarina vai aikansa elänyt paradoksi?

Ennen joulua elokuvateattereihin tuli musiikkielokuva A Star Is Born, elokuva, joka oli jo neljännellä kierroksellaan. Pääosissa ovat myös elokuvan ohjannut Bradley Cooper ja Lady Gaga, eli Stefani Germanotta. Ensimmäinen elokuva tästä ikitarinasta on tehty jo vuonna 1937 nimellä Tapahtuipa Hollywoodissa. Vuoden 1954 versiossa Tähti on syntynyt loisti ihana Judy Garland, vuoden 1976 Tähti on syttynyt taas Kris Kristoffersson ja Barbra Streisand.

Elokuvaa hehkutettiin todella paljon, ja jokseenkin suurin odotuksin minäkin menin sitä katsomaan. Mitä mieltä olin elokuvasta, onko tarina jotenkin jo aikansa elänyt vai onko siitä saatu uusi, freesi versio?

Ensinnäkin täytyy todeta, että Lady Gaga on loistava näyttelijä. Niin luonnollinen, niin herkkä ja suloinen. Ja se ääni – menee välittömästi ihon alle. Lady Gagallahan on näyttelijäkoulutus maineikkaasta Lee Starbourgin koulusta New Yorkista. On virkistävää nähdä hänet itsenään, pelkästään pukien päälle upean äänensä, ei niitä kaikkia muita härpäkkeitä, joista hän niin paljon huomiota saa.

Entä Bradley Cooper? Mustan hänet jo Alias-sarjan ajoilta 2000-luvun alkuvuosilta – Alias oli suosikkisarjamme. Eipä olisi arvannut miten pitkälle Cooper pääsee. Luin jostain, että hän oli opetellut kitaransoittoa neljä vuotta (!), sekä opetellut madaltamaan puheääntään roolia varten, aksentista nyt puhumattakaan.

Tarina lyhykäisyydessään on tällainen: viinaanmenevä kantritähti Jackson Maine tutustuu keikkansa jälkeen drag-baarissa nuoreen Allyyn, ja huomaa tämän lahjakkuuden laulajana. He hengailevat sen yön, jutellen ja musiikista puhuen. Ally on myös lauluntekijä, mikä tekee Jacksoniin vaikutuksen.

Jackson rakastuu päätäpahkaa, mutta Allylta lämpeneminen kestää hieman kauemmin, hän arvaa jo mitä on tulossa. Ally lähtee kuitenkin Jacksonin kutsumana hänen kiertuleelle, ja pääsee laulamaan festareilla balladin Shallow (joka voitti juuri tänään Golden Globen parhaasta kappaleesta). Shallow on kolmasosaksi Lady Gagan omasta kynästä.

Allyn tähti alkaa nousta kiertueen myötä, samalla Jacksonin laskea. He käyvät vihillä, mutta Jackson sortuu juomaan rajusti ja nolaa Allyn tähtihetken palkintogaalassa laskemalla housuihinsa yleisön edessä. Jackson päättää mennä hoitoon, ja raitistumisen jälkeen onkin hetki auvoista onnea. Enempää en kerrokaan, ettei tule juonispoilauksia.

Ensimmäisenä tuli mieleen miksi ihmeessä lämmittää tämä vanha tarina taas uudelleen? Miksi nähdä taas kerran, miten nuori, lahjakas nainen pilaa elämäänsä tukemalla juoppoa miestään – eikö tämä ole jo vähäin kliseinen tarina? Miksi naisen pitää aina venyä näissä tarinoissa? Hän antaa anteeksi mokat miljoonayleisön edessä, sammumiset, vähättelyn.

Ai mut hitsi, se rakkaus.

Eipä unohdeta sitä. Elokuvahan on rakkaustarina, olkoonkin, että on vahvasti romantisoitu. Tai juuri siksi, että on rakkaustarina.

Rakkaudestahan ammentaa tuhat tarinaa, miljoona laulua. Sen piikkiin voi tehdä mitä oudoimpia asioita, ja kuten Allyn tapauksessa, uskoa raitistumiseen jälleen kerran, antaa mollaaminen ja vähättely anteeksi. Teki mieli huutaa Allylle kesken elokuva:”Potkaise se mies pihalle! Et ole hänelle enää mitään velkaa!” Rakkauttahan tämä elokuva kuitenkin tarinoi, mutta tyyliin kaiken se kestää.

Antaisin elokuvalle kolme tähteä viidestä. Musiikki oli jokseenkin mitäänsanomatonta lukuunottamatta upeaa Shallow-kappaletta, joka sekin minusta loppuu jotenkin kesken, Lady Gagan ääntä olisi voinut vielä esitellä enemmän.

Bradley Cooper ja Lady Gaga ovat kaksikko, jonka vuoksi elokuva kannattaa katsoa. Molemmat ovat todella antaumuksellisia rooleissaan, ja loistavia muusikoita. Cooper on sydäntäsärkevä renttu, Lady Gaga taas niin tavallisen näköinen ja oloinen tyttö, gagamaisista asuista ei ole jälkeäkään. Ja miten hyvin he lauloivatkaan.

Sitten toinen riepova asia. Ally tuli pinnalle nimenomaan upeilla lauluillaan ja sanoituksillaan. Jackson opetti, että lauluissa pitää olla sanomaa. Annas olla, kun Allysta tuli kuuluisa, biisitkin muuttuivat yhdentekeviksi sekä sanoituksiltaan että sovituksiltaan. Että se niistä sisällöistä, Ally myi itsensä tuotteistavalle, nuoret naiset yhteen muottiin tunkevalle musiikkiteollisuudelle silmää räpäyttämättä. Plääh.

Kuitenkin elokuva oli kiva käydä katsomassa, ja Maxim on lemppariteatterini, koska siellä ovat ne nojatuolit ja tapakset… A Star Is Born on viihdyttävä, mutta en saanut siitä mitään irti sen kummempaa kuin yhden mukavan perjantai-illan. Ja ai juu, olen jollottanut Shallow`ta ihan kyllästymiseen asti, se on hyvä biisi! Jackson Mainen bändiä elokuvassa esittää muuten kantrilegenda Willie Nelsonin pojan bändi, hauska nippelitieto!

Veikkaan Shallowille ainakin Oscar-ehdokkuutta, jos ei palkintoakin. Ikävä kyllä Bohemian Rhapsody taitaa viedä kokonaisuudessaan enemmän ehdokkuuksia, ja ehkä niitä pystejäkin.

Oletko sinä nähnyt kyseisen elokuvan? Seuraavaksi haluaisin nähdä The Wifen, jossa on juuri roolistaan Golden Globen voittanut Glenn Close, siinähän tarina on hieman samantapainen.

Seuraa kanavissani:

Instagram

Facebook

Bloglovin`

Blogit.fi

Vuoden ehdottomasti paras elokuva – Colette

Tiedättekö sen tunteen, joka jää todella hyvän elokuvan jälkeen – täyteläinen, tyytyväinen, vähän pyörällä päästään ja hivenen haluton palaamaan elokuvamaailmoista arkeen?

Sellainen kokemus oli Colette, jota kriitikot ovat kehuneet ja kaikki kunnon epookkidraaman ystävät ylistäneet. Colette henkilönä on jäänyt minulle vieraaksi, vaikka Vilja Oraalla-romaani hyllystä löytyykin. Sen sijaan hänen elämästään en tiennyt yhtään mitään, joten naisen kasvutarina parikymppisestä nuoresta rouvasta kirjailijamiehensä varjossa itseänäiseksi ja vahvaksi naiseksi ja yhdeksi Ranskan arvostetuimmaksi kirjailijaksi oli kiinnostava.

Coletessa oli oikeastaan kaikki ne elementit, joita elokuvassa rakastan eniten: todellisuuteen pohjaava juoni, vahva nainen ja ah – mennyt aika, tässä tapauksessa 1900-luvun molemmin puolin. Luin jostain lehdestä (Ellestä ehkä?), että jos aiot katsoa yhden elokuvan vuodessa, se on tämä.

Elokuva alkaa siitä, kun nuori Sidonie-Gabrielle Colette menee naimisiin Henry Gauthier-Villarsin kanssa. Henry on olevinaan kirjailija, paitsi että hän käyttää haamukirjailijoita. Mies on myös tuhlailevainen ja naisiin menevä, ja pitääkseen elintasoa yllä hän pyytää vaimoaan kirjoittamaan lapsuuden ja nuoruudentarinoitaan julkaisua varten. Henryn nimissä, tietenkin. Garbrielle tekee työtä käskettyä, ja muutaman mutkan jälkeen, syntyy esikoisteos Claudine, josta tulee jymymenestys.

Pariisi sekoaa kirjasta, ja Claudinesta tulee varsinainen brändi, kuten myös Gabriellesta, joka muuttaa kutsumanimensä Coleteksi. Henry ja Colette ovat Pariisin kuumin ja seuratuin pari. Jos tuohon aikaan olisi ollut Instagram, parin tili olisi varmaan ollut supersuosittu.

Henryn tuhlattua taas Claudinesta saadut rahat hän lukitsee vaimonsa työhuoneeseen kirjoittamaan jatkoa bestselleriin. Colette tekee sen pitkin hampain.

Pikku hiljaa Colette alkaa löytää myös omaa tahtoaan ja ääntään, eikä tahdo alistua enää Henryn salaa kirjoittavaksi pikkuvaimoksi. Eikä lopulta vaimoksi ollenkaan.

Colette oli mielenkiintoinen nainen, joka eli rohkeasti omannäköistä elämää. Ehkäpä se oli vuosisadan alun Ranskassa helpompaa kuin muualla, ja varsinkin taiteilijapiirit olivat varsin vapaamielisiä. Paitsi kirjailija, Colette oli myös näyttelijä, toimittaja, kolumnisti ja teatterikriitikko, joka arvosteli jopa neljä näytelmää viikossa. Hän oli avoimesti bi-seksuaali. Miehensä nimissä olleet Claudinet hän myös taisteli itselleen oikeusteitse. Hän kuoli Pariisissa 81-vuotiaana, yhtenä Ranskan suurimmista kirjailijoista.

Coleten teoksia ei ole montaa suomennettu, ei edes Gigiä, joka on yksi kuuluisimpia. Claudine-sarjaa on käännetty kaksi, samoin Cherí löytyy suomeksi. Mutta kuten taas minulle monesti käy, henkilö on teoksiaan kiinnostavampi. Muistan Coleten elämänkerran ilmestyneen muutama vuosi sitten, mutta en sitä silloin lukenut. Nyt sen sijaan aion etsiä sen käsiini.

Elokuva oli kaunis, ajanmukainen ja brittityyliin huolellinen. Keira Knightlyn fani sen sijaan en ole koskaan ollut, ja jotenkin olisin kaivannut Coleten rooliin jotenkin verevämpää hahmoa kuin Keira… Puvustus oli kuin karkkia!

Pidätkö epookkidraamoista, kuten minä? Mikä on suosikkisi?

Seuraa kanavissani:

Instagram

Facebook

Bloglovin`

Blogit.fi