Nyt tulee henkilökohtaista tekstiä, nimittäin ruuasta ja syömisestä. Aihe, joka aina kiinnostaa – omaa itseä kun kiinnostaa peilata nykyajan trendeihin ja ajankuvaan ylipäätään.

Olen aina ollut normaalipainoinen. Lapsena ja nuorena hyötyliikuntamäärä oli aikamoinen, kun kouluun oli melkein kolme kilometriä, parhaalle kaverille viisi, soitto- ja teoriatunneille se kolme jne…

Noin neljäänkymppiin asti olen syönyt suurinpiirtein mitä olen halunnut. Olen tullut isän puolen mummiini, joka oli hoikka koko elämänsä. Olen aina kuulunut siihen ihmisryhmään, jolle ruoka on polttoainetta, syödään mitä kaapissa on ja sitten taas mennään eteenpäin. Parinkympin korvilla söin illalliseksi pari Reissumies-leipää tai valmispizzan. Nuorena sitä ei edes ajatellut ruokaa se oli jotain, joka hoidettiin alta, jotta taas jaksoi tehdä jotain muuta kivempaa. Noin nelissäkympissä aloin kärsiä vatsavaivoista, joihin löytyi sittemmin syykin silloisen työtoverini, pt:nä ja liikunnanohjaajana toimivan kaverini ansiosta: liika vehnä, hiilari, liian vähäinen proteiinin ja vitamiinien saanti. Ja sitten maitotuotteet, niitä ei vatsa kärsinyt enää ollenkaan. Jätein maitotuotteet vuonna 2014.

Ylipäätään kuitenkin liian vähän energiaa sain, sillä liikuin aika paljon, ja työ vei energiaa, kuten se vie edelleen. Luulisin, että aika tyypillinen tila kaltaiselleni, joka syö energiantarpeeseen, eikä jaksa panostaa terveellisyyteen – laiskuuttaan varmaankin.

Mutta kun herkuteltiin, niin herkuteltiin. Mutta kaikki ekstra suli samantien pois, kun vähän liikkui lisää ja katsoi mitä suuhunsa laittoi. Sillä tavalla se oli nuorena.

Viime vuosina ruokavalio on mennyt täysin uusiksi, hiilarihöttö, turha sokeri ja valmisruuat ovat jääneet, ja vatsa voi hyvin. Ja kun ikää on tullut, on energiantarvekin laskenut. Sen sijaan täytyy syödä säännöllisemmin, mutta vähemmän kerralla. Tässä tullaan nyt nykytilanteeseen: miten syödä kohtuudella, kun on tottunut syömään kerralla paljon, kaikkea mahdollista. Syön edelleen enemmän kuin 193-senttinen puoliskoni, tai näin hän väittää… ; )

Viime talvena pitkien sairastelujaksojen seurauksena paino nousi kolme kiloa, enkä enää mahdu suureen osaan housuistani. Kolme tuntuu vähältä, mutta kun vartta on 160cm ja vaatteet kippanoita, se tuntuu. Hmm. Kyllä se vähän tuppaa harmittamaan, ja olen enemmän tai vähemmän yrittänyt ”laihduttaa” sitä ekstraa pois. Kesällä liikuin tosi paljon. Ja söin! Koska nälkä. Ja koska syöminen oli ihanaa. Ja tein hyvää ruokaa.

Mutta jotenkin mieli on muuttunut – pillipillihousuihin mahtuminen ei ole tuntunut enää niin elintärkeältä. En ole jaksanut pitää sokeritonta, sillä minusta on kiva syödä suklaata tai jälkiruoka silloin tällöin. Päähäni ei iskostu millään nykyajan sokerittomuus, viljattomuus tai muut trendikkäät jutut, vaikka olen kokeillut. Ymmärrän tietenkin ruokarajoitukset, enhän itsekään syö maitotuotteita ja hyvin vähän viljaa. Tällä hetkellä vatsa voi hyvin, ja se riittää.

En ole treenannut hullun lailla, sen sijaan öllötellyt enemmän ja ottanut kaikella tapaa vähän iisimmin. Ja tällä tarkoitan myös pääkoppaa. Tänään treenin sijaan valitsin soiton Pialle (ja hyvät naurut taas!), kodin siivoilun ja ties mitä muuta. Tulin kotiin vasta puoli kuusi, ja oli tuhat muuta hommaa hoidettava alta pois. Enkä ole paniikissa siitä, että kalenterissa ei olekaan sitä neljää tuntia viikossa liikuntaa. Ehkä sitten ensi viikolla, kun pääsen tästä kiireestä. Nyt en ole kerennyt treenata, joten se saa luvan siirtyä, ja sillä hyvä.

Tykkään liikkua, siitä ei ole kyse. Eikä minulle ole vaikeaa saada itseäni ylös, ulos ja liikkeelle. Olen vain ottanut iisimmin. Veikkaan, että leppoisammin ottaminen on heijastanut muuhunkin olemiseeni. En ole ollut koskaan tavoitteellinen treenaaja, vaan pikemminkin sellainen fiilistelijä – lenkkiä, punttia, jumppaa sen mukaan mikä sattuu huvittamaan. Mutta kun on treenattu, on sitten myös treenattu.

En tiedä, onko tässä kirjoituksessa päätä tai häntää. Liikkuminen on kivaa, mutta on ihan ok jättää joskus treenit välistä ihan sen takia, että on kivempi lukea lehtiä. Ja työ on välillä sellaista liikuntaa, että hiki tulee. Ja huomenna meinaan vetäistä jumpan.

Luin viikonloppuna artikkelin, jossa taidettiin haastatella entistä huippu-urheilijaa, nykyistä hyvinvointivalmentajaa Kylli Kukkia. Hän korosti armollisuutta itseä kohtaan, liikunnasta nauttimista tämän armottoman suorituskeskeisen ajan sijaan, jossa kaikilla tulisi olla huippu-urheilijan vatsalihakset ja suunnitelmallinen treeniohjelma. Sopii minulle. Tästä syystä tykkään vanheta, oppii kaikenlaista uutta itsestään. Ottamaan vähän rennommin. Ja hei, jos ei tässä iässä jo vähän relaa, niin aika pitkälle on ehditty elää.

Mites te, rakkaat lukijat? Onko luvallista huijata itsensä sohvalle, vai pitäisikö kaikesta huolimatta pakottaa itsensä lenkkipolulle?

Mukavaa iltaa ja armollista huomista! Ja otsikkoon vastatakseni: varmaan iästä. Vai mitä?