Uskalla unelmoida suuria

Uskallatko sinä unelmoida? Kuuntelin jokin aika sitten podcastia, jossa oli Vappu Pimiä vieraana. Puhuttiin unelmoimisesta Vapun ja Johanna Huhtamäen kirjan Valon antajat – usko unelmasi todeksi -pohjalta.

Unelmia olen itsekin miettinyt tänä keväänä työbreikkini aikana. Korona on tuonut kevääseen tummia sävyjä, jolloin oikeastaan koko maailmanjärjestys on mennyt uusiksi, ja hetkittäin on tullut mieleen kannattaako tässä unelmoida yhtään mistään. Siitäpä heräsi ajatuksia.

Olen aina osannut unelmoida, jopa vähän liikaakin. Siinä missä nuorena toiset ottivat koulun tosissaan ja asettivat päämäärät, olin jotenkin pää pilvissä, ulapalla realistisesta elämästä. Jotenkin hapuilin kohti ammatinvalintaa, vaikka ehkä omalla kohdallani välivuosi tai pari olisi kasvattanut enemmän. Mutta ajan henki oli mennä heti opiskelemaan.

Unelmien eteen pitää tehdä työtä.

Jossakin vaiheessa yksi unelmani toteutui, kun pääsin Sibelius Akatemiaan. Olin halunnut sinne niin kovasti, että harjoittelin pääsykokeisiin vuoden verran työn ohella ja samalla työskentelin koulussa musiikinopettajana. Kävin sen vuoden myös joka toinen viikko Helsingissä laulutunnilla.

Unelmien eteen pitää siis tehdä työtä. Mikään ei yleensä tipu syliin ilman työtä, on kyse sitten ammatista, alanvaihdosta, kuntoilusta, itsensä kehittämisestä – ihan mistä tahansa.

Mistä unelmoit, mistä unelmoin

Unelmista kertominen auttaa toteuttamaan niitä. Saat sparrausta ja kannustusta – parhaassa tapauksessa siis. Mikään ei ole hirveämpää kuin se, että unelmasi torpataan haihatteluna. Vedotaan älyyysi, realiteetteihin tai ehkä ikääsi. Ikä ei ole unelmoinnin este. Ei nuoruus, eikä todellakaan vanhuus.

Unelmoin pieniä asioita suuremman nimittäjän alla.

Unelmat voivat olla pieniä tai suuria. Tällä hetkellä unelmoin pieniä asioita alaotsikoina suuremman nimittäjän alla. Että koronaan keksittäisiin rokote, ja ehkä sen myötä pääsisimme taas normaaliin arkeen ja kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Että tulisi lämmin, mutta ei kovin helteinen kesä. Että pääsisi taas viilettämään pyörän selässä pitkin teitä. Että pysyisin terveenä, kun taas palaan töihin. Että saisi pitkiä iltoja ystävien kanssa.

Olen miettinyt unelmoinko nykyään liian pieniä asioita? En osaa kuvitella itseäni enää alanvaihtajana – opiskeluaika kansanopistoineen, konservatorioineen ja yliopistoineen kun venyi kaikkiaan yhdeksäksi vuodeksi, tosin tein töitä koko ajan samalla. Kouluun meno ei enää kiinnosta. Silti olisi paljon asioita, jotka kiinnostavat ja joita haluaisin osata, mutta olenko tarpeeksi motivoitunut näkemään oppimisen vaivaa?

Toisaalta hieman ahdistaa sekin, että koko ajan pitäisi olla kehittyvä ja innovatiivinen. Mitäpä jos olisin tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt? Onko tavallinen elämä pienine asioineen liian vähän ja vaatimatonta? Ovatko jokapäiväiset rutiinini ja askareeni tylsiä, olenko liian tyytyväinen?

Tästä keväästä tosiaan tuli erilainen kuin luulin, mutta siinä on myös paljon hyvää. Olen pysähtynyt totaalisesti, kun kaikki muu on karsiutunut pois.

Ilman unelmia elämä tuntuu pysähtyneeltä.

Varmasti alitajuntani on työstänyt asioita, ainakin olen nähnyt työunia ihan hurjasti, varsinkin kolme ensimmäistä kuukautta. Unenihan töistä ovat sellaisia, että ryhmä on suuri, tila valtava, en tiedä mitä opettaa, en löydä etsimääni kirjan sivua, ja kaikki ylipäätään on ihme haahuilua… Musiikkiluokat ovat omituisia, joko kellarin pimennoissa tai outoja jumppasaleja ilman mitään laitteita. Kerran yhdessä painajaisessa musiikkiluokan lattia oli trampoliini.

Blogi on ollut myös aina jonkinlainen unelma. Olen toivonut saavuttavani paljon lukijoita, pääseväni toivomiini mediataloihin, ja kas, osa toiveistani on toteutunutkin. Yhdeksän vuoden aikana olen upottanut blogiin niin paljon aikaa, että sillä määrällä olisin luultavasti opetellut jo useamman kielen. Eli blogin kanssa olen unelmoinut suuria, ja on edelleen hauskaa oppia uutta blogin pitämisestä.

On hauskaa ja piristävää unelmoida erilaisista asioista, edes pienistä, ja veikkaan, että niin tekee jokainen elävä ihminen. Jos ei jaksa unelmoida, voi olla ehkäpä masentunut tai niin kovia kokenut, että ei kertakaikkiaan uskalla ajatella eteenpäin, kurkottaa sinne minne mielii.

Olen myös huomannut, että on aikoja, jolloin unelmoi enemmän. Ne kannattelevat, mutta on aikoja, jolloin takerrun vain tiukasti realiteetteihin. Kuten ehkä juuri nyt koronan kanssa.

Unelmat ja positiivinen elämänasenne kulkevat käsi kädessä.

En ole silti hylännyt suuria unelmia. Kun puhuu unelmistaan, tekee ne konkreettisemmiksi. Unelmahan voi olla myös tavoite, ei vain joku tuuleen heitetty hajanainen ajatus. Minusta on kiva puhua niistä ystävien, perheen ja mieheni kanssa.

Mistä sinä unelmoit tällä hetkellä? Uudesta työstä? Ystävien ja perheen näkemisestä? Vai ihan vain lämpimistä kesäilloista?

Ai niin. Kun sain tietää, että unemani päästä Sibikseen toteutuu, soitin ensimmäiseksi silloiselle poikaystävälle, sitten äidille, ja kolmanneksi rehtorille, joka oli ollut esimieheni kuluneen vuoden. Hän oli jäänyt juuri samana keväänä eläkkeelle, ja nuorena, aloittavana opettajana olin saanut häneltä valtavasti tukea ja neuvoja. Kun kerroin, että pääsin sisään, hän totesi: ”Kyllä minä sen tiesin.” Hän oli taustalla uskonut unelmaani alusta alkaen.

Hassuja iloisia asioita

Kaikilla on varmasti tässä eristäytymisessä hyvät ja huonot päivänsä. Hyvät ovat oikein hyviä, mutta huonot ovatkin sitten todella huonoja.

Olen yrittänyt repiä huumoria pienistä asioista silloinkin, kun kaikki ärsyttää. On ollut esimerkiksi ilo huomata miten kekseliäitä ihmiset ovat tämän kaiken keskellä. On nalleja ikkunassa, tsemppiviestejä, hassuja meemejä, parvekkeella laulamista ja kaikkea hauskaa. 

Itse olen ilahtunut seuraavista asioista:

Ystäväni meni naimisiin kahdenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. Se oli minusta niin ihana uutinen, että melkeen itkeä tillitin liikutuksesta. Heillä on jo isot lapset. Ystäväni oli pukeutunut ihastuttavaan kukkamekkoon, ja näytti kauniimmalta kuin koskaan!

Toinen ystäväni vastasi IG:n viestipuolelle: ”Kiva, mennään vaan!” Ilahduin viestistä, tosin oma viestini sitä ennen oli lähettetty lähes kaksi vuotta sitten heinäkuussa ja kuului:”Mennäänkö ensi viikolla terassille?” Pikkuisen nauratti, ja niin nauratti häntäkin. Katsotaan pääsisimmekö kesällä näkemään, mieluiten ihanan aurinkoiselle terassille.

Seuraan joka päivä Instagramista söpöjä eläimiä. Talletan söpöimmät omaan kansioonsa,jossa on erinäinen kokoelma koiria, saukkoja, ankkoja ja poneja. Eräs ystäväni oli spanielinpentujen hoitajana viikonloppuna, ja tulin hyvälle tuulelle hänen videoistaan. Pennut kiipeilivät hänen päällään ja nukkuivat sylissä.

Viikonlopun ruuista on vaivihkaa tullut viikon odotetuin juttu. Lunastimme joululahjakortin Delicard.fi-palveluun, ja meille tulee perjantaina ankanpaisti. Koska paisti, sen ympärille pitää suunnitella kokonainen menu. Mies pitää huolta ankan valmistamisesta, minä lisukkeista. Olen syönyt Pariisiissa maailman parhaan ankka-aterian, joten pitää yrittää tehdä edes lähelle jotain niin hyvää.

Olemme tilanneet myös pizzakiven!

Ennen tilausta edelsi hirmuinen googlettelu ja whatsup-viestien vaihto asiasta tietävien kaverien kanssa. Toivottavasti se tulisi perjantaiksi, niin viikonlopun voisi aloittaa pizzalla. Ja homma eskaloituu muutenkin: teen jonkun hyvän salaatin viereen, laitetaan kiva soittolista pyörimään. Ehkä jälkkäri?

Kävin viime viikolla kampaajalla. Menin ”vanhalle” kampaajalleni, ja tulin supertyytyväisenä kotiin. Oli niin hauska olla ihmisten ilmoilla. En malttanut edes lukea lehtiä, koska oli kiva vain jutella kampaajani kanssa.

Dermosililta tuli paketti, ja olen uinut voideuutuuksissa ja niiden tuoksuissa. Sparkling-sarjan tuotteet tuovat ihanan makean tuulahduksen. Niistä blogissa perjantaina. Viime kesänä vierailin Dermosil-bussissa Salossa, ja se oli niin hauska oma roadtrip. Tänä kesänä bussi ei luonnollisestikaan kierrä.

Soiteltiin Amerikassa asuvan ystäväni kanssa whatsup-puhelu toissa iltana. Pari tuntia siinä kului mukavasti rupatellessa. Hänellä on lock down menossa toukokuun loppuun saakka.

Olen etsinyt Youtubesta vatsalihaksien treenivideoita. Vatsat on minulla sellainen alue, joka jää usein vähäisimmälle treenille. Päätin ottaa härkää sarvista, ja tehdä joka toinen päivä ihan kunnon treenit.

Olen myös kunnostautunut askelien keräämisessä, ja siitä kiitos miehelleni, joka lupasi lähteä lenkkikaveriksi. Eilen illalla teimme tunnin reippaan kävelyn, ilta oli tyyni ja aurinkoinen. Vaikka oli vain yhdeksän astetta lämmintä, tuulettomuus sai ilman tuntumaan oikein mukavalta.

Fitness-kellossani on sellainen toiminto kuin ”etsi puhelimeni”. Ehkä paras ikinä. Olen käyttänyt sitä varmaan jo kymmenen kertaa. Varsinkin, jos on lähdössä asioille tai ulos, ja pitää äkkiä löytää puhelin, toiminto on niin hyvä. Puhelin ilmoittaa I´m here…, ja säästää minut ärtymykseltä.

Rakastan korvakoruja, ja tilasin House of Elliotin alesta kolmet. Sillä on todella kivoja malleja, ja käytin alen hyväkseni.

Olen yrittänyt pukeutua edes farkkuihin ja meikata joka päivä, mutta viikonloppuna annan reilusti löysää. Niinpä viikonloppukin tuntuu viikonlopulta, eikä vain pitkältä jatkumolta outoja trikoopäiviä. Ja hajuvettähän suihkautan joka päivä. Minulla on yksi tuoksu kerrallaan käytössä, ja nyt se on nuoruuteni ihana, mausteinen Guerlainin Samsara.

Niin ne päivät kuluvat, vähän hirvittää, että kohta ollaan kesäkuussa, ja hartaasti odotettu vapaa on kulunut nyt näin. Mutta en ajattele asiaa sen enempää, sillä oikeasti on ihan hyvä näinkin.