Uskallatko sinä unelmoida? Kuuntelin jokin aika sitten podcastia, jossa oli Vappu Pimiä vieraana. Puhuttiin unelmoimisesta Vapun ja Johanna Huhtamäen kirjan Valon antajat – usko unelmasi todeksi -pohjalta.

Unelmia olen itsekin miettinyt tänä keväänä työbreikkini aikana. Korona on tuonut kevääseen tummia sävyjä, jolloin oikeastaan koko maailmanjärjestys on mennyt uusiksi, ja hetkittäin on tullut mieleen kannattaako tässä unelmoida yhtään mistään. Siitäpä heräsi ajatuksia.

Olen aina osannut unelmoida, jopa vähän liikaakin. Siinä missä nuorena toiset ottivat koulun tosissaan ja asettivat päämäärät, olin jotenkin pää pilvissä, ulapalla realistisesta elämästä. Jotenkin hapuilin kohti ammatinvalintaa, vaikka ehkä omalla kohdallani välivuosi tai pari olisi kasvattanut enemmän. Mutta ajan henki oli mennä heti opiskelemaan.

Unelmien eteen pitää tehdä työtä.

Jossakin vaiheessa yksi unelmani toteutui, kun pääsin Sibelius Akatemiaan. Olin halunnut sinne niin kovasti, että harjoittelin pääsykokeisiin vuoden verran työn ohella ja samalla työskentelin koulussa musiikinopettajana. Kävin sen vuoden myös joka toinen viikko Helsingissä laulutunnilla.

Unelmien eteen pitää siis tehdä työtä. Mikään ei yleensä tipu syliin ilman työtä, on kyse sitten ammatista, alanvaihdosta, kuntoilusta, itsensä kehittämisestä – ihan mistä tahansa.

Unelmista kertominen auttaa toteuttamaan niitä. Saat sparrausta ja kannustusta – parhaassa tapauksessa siis. Mikään ei ole hirveämpää kuin se, että unelmasi torpataan haihatteluna. Vedotaan älyyysi, realiteetteihin tai ehkä ikääsi. Ikä ei ole unelmoinnin este. Ei nuoruus, eikä todellakaan vanhuus.

Unelmoin pieniä asioita suuremman nimittäjän alla.

Unelmat voivat olla pieniä tai suuria. Tällä hetkellä unelmoin pieniä asioita alaotsikoina suuremman nimittäjän alla. Että koronaan keksittäisiin rokote, ja ehkä sen myötä pääsisimme taas normaaliin arkeen ja kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Että tulisi lämmin, mutta ei kovin helteinen kesä. Että pääsisi taas viilettämään pyörän selässä pitkin teitä. Että pysyisin terveenä, kun taas palaan töihin. Että saisi pitkiä iltoja ystävien kanssa.

Olen miettinyt unelmoinko nykyään liian pieniä asioita? En osaa kuvitella itseäni enää alanvaihtajana – opiskeluaika kansanopistoineen, konservatorioineen ja yliopistoineen kun venyi kaikkiaan yhdeksäksi vuodeksi, tosin tein töitä koko ajan samalla. Kouluun meno ei enää kiinnosta. Silti olisi paljon asioita, jotka kiinnostavat ja joita haluaisin osata, mutta olenko tarpeeksi motivoitunut näkemään oppimisen vaivaa?

Toisaalta hieman ahdistaa sekin, että koko ajan pitäisi olla kehittyvä ja innovatiivinen. Mitäpä jos olisin tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt? Onko tavallinen elämä pienine asioineen liian vähän ja vaatimatonta? Ovatko jokapäiväiset rutiinini ja askareeni tylsiä, olenko liian tyytyväinen?

Tästä keväästä tosiaan tuli erilainen kuin luulin, mutta siinä on myös paljon hyvää. Olen pysähtynyt totaalisesti, kun kaikki muu on karsiutunut pois.

Ilman unelmia elämä tuntuu pysähtyneeltä.

Varmasti alitajuntani on työstänyt asioita, ainakin olen nähnyt työunia ihan hurjasti, varsinkin kolme ensimmäistä kuukautta. Unenihan töistä ovat sellaisia, että ryhmä on suuri, tila valtava, en tiedä mitä opettaa, en löydä etsimääni kirjan sivua, ja kaikki ylipäätään on ihme haahuilua… Musiikkiluokat ovat omituisia, joko kellarin pimennoissa tai outoja jumppasaleja ilman mitään laitteita. Kerran yhdessä painajaisessa musiikkiluokan lattia oli trampoliini.

Blogi on ollut myös aina jonkinlainen unelma. Olen toivonut saavuttavani paljon lukijoita, pääseväni toivomiini mediataloihin, ja kas, osa toiveistani on toteutunutkin. Yhdeksän vuoden aikana olen upottanut blogiin niin paljon aikaa, että sillä määrällä olisin luultavasti opetellut jo useamman kielen. Eli blogin kanssa olen unelmoinut suuria, ja on edelleen hauskaa oppia uutta blogin pitämisestä.

On hauskaa ja piristävää unelmoida erilaisista asioista, edes pienistä, ja veikkaan, että niin tekee jokainen elävä ihminen. Jos ei jaksa unelmoida, voi olla ehkäpä masentunut tai niin kovia kokenut, että ei kertakaikkiaan uskalla ajatella eteenpäin, kurkottaa sinne minne mielii.

Olen myös huomannut, että on aikoja, jolloin unelmoi enemmän. Ne kannattelevat, mutta on aikoja, jolloin takerrun vain tiukasti realiteetteihin. Kuten ehkä juuri nyt koronan kanssa.

Unelmat ja positiivinen elämänasenne kulkevat käsi kädessä.

En ole silti hylännyt suuria unelmia. Kun puhuu unelmistaan, tekee ne konkreettisemmiksi. Unelmahan voi olla myös tavoite, ei vain joku tuuleen heitetty hajanainen ajatus. Minusta on kiva puhua niistä ystävien, perheen ja mieheni kanssa.

Mistä sinä unelmoit tällä hetkellä? Uudesta työstä? Ystävien ja perheen näkemisestä? Vai ihan vain lämpimistä kesäilloista?

Ai niin. Kun sain tietää, että unemani päästä Sibikseen toteutuu, soitin ensimmäiseksi silloiselle poikaystävälle, sitten äidille, ja kolmanneksi rehtorille, joka oli ollut esimieheni kuluneen vuoden. Hän oli jäänyt juuri samana keväänä eläkkeelle, ja nuorena, aloittavana opettajana olin saanut häneltä valtavasti tukea ja neuvoja. Kun kerroin, että pääsin sisään, hän totesi: ”Kyllä minä sen tiesin.” Hän oli taustalla uskonut unelmaani alusta alkaen.