Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Suden pöydässä – fiktiivinen, mutta koskettava tarina Hitlerin ruoanmaistajasta

 

Hyvä tarina imaisee mukaansa niin, että ei lukiessaan näe eikä kuule. Sellainen oli italialaiskirjailija Rosella Postorinon Suden pöydässä. Sain siitä arvostelukappaleen Bazarilta, ja pidin palkittua romaania jo etukäteen kiinnostavana. Näkökulma Kolmanteen valtakuntaan ja sen kauheaan mielettömyyteen oli jälleen uusi, tällä kertaa ruoanmaistajaksi pakotetun Rosan kulma. Fiktiivinen romaani oli voimakas ja ajatuksia herättävä lukukokemus.

Juoni lyhykäisyydessään menee näin: on syksy 1943, ja nuori, berliiniläinen sihteeri Rosa Sauer pakenee appivanhempiensa luokse Gross-Partchiin. Rosan mies on rintamalla.

Pahaksi onneksi lähistöllä on Hitlerin piilopaikka Sudenpesä. Rosa pakotetaan ”töihin”, syömään päivittäin Hitlerille tarkoitettua ruokaa myrkytysyrityksen varalta yhdessä yhdeksän muun naisen kanssa. Rosalla ei ole valinnanvaraa. Aamiainen, lounas, päivällinen täytyy syödä tarkan vartioinnin alla.

Rosan aviomies ilmoitetaan kadonneeksi. Muutenkin koko elämä on selviytymistä ja olosuhteisiin tottumista. Nuori nainen ajautuu suhteeseen SS-luutnantin kanssa, ja elää syyllisyydessä, häpeillen suhdetta, toisaalta kaivaten rakkautta ja läheisyyttä. Hän myös erehtyy luottamaan tähän, ja tästä seuraa tapahtuma, joka määrittää Rosan koko loppuelämän.

Mietin, kokiko Rosa suhteen rakkaudeksi? Halusiko hän uskoa sen olevan sitä, vaikka kyseessä oli suhde poikkeuksellisissa olosuhteissa?

Yleensä symppaan päähenkilöä ja olen romaanissa hänen puolellaan, tässä kirjassa pysyin koko ajan ulkopuolisena tarkkailijana. En tuntenut Rosaa kohtaan sympatioita, mutta en antipatioitakaan. Rosan epäjohdonmukaisuus on virkistävää, erilaista verrattuna monien sinänsä hyvien romaanien päähenkilöiden mustavalkoisuuteen, jossa lukija pakotetaan pitämään päähenkilöstä. Hyvän ja pahan taistelu. Tässäkin sitä oli, mutta enemmän Rosan mielessä ja valinnoissa.

Loppujen lopuksi Rosan kohdalla kaikissa hänen valinnoissaan oli kyse selviytymisestä, hengissä säilymisestä, aviomiehensä menettämisen traumasta, jokapäiväisestä pelosta syödä kolmesti päivässä Führerille tarkoitettua ruokaa, suhteen salailusta, henkensä edestä pelkäämisestä. Mitä se tekee ihmiselle, ihmisille, se on kunkin henkilökohtainen asia, eikä välttämättä ennalta-arvattava.

Kolmas Valtakunta luhistuu lopulta, ja Rosa valitsee uuden alun, jonka onnistumisessa SS-luutnantilla on osansa. Rakastiko hän Rosaa kuitenkin, vaikka uskollisuus Führerille oli rakkautta syvempää?

Ihmisten todelliset tarinat ovat aina fiktiota kiinnostavampia. Postorinon romaania on innoittanut Margot Wölkin elämä. Hän oli oikeasti Hitlerin ruoanmaistaja. Wölk ei koskaan puhunut kokemuksistaan kellekäään, ennen kuin yhdeksänkymmenvuotiaana tuli julkisuuteen asiasta. Rosella Postorino kirjoitti hänelle toiveenaan saada tavata, mutta Margot Wölk kuoli, eikä ehtinyt kertoa hänelle tarinaansa.

Romaani laittaa pohtimaan miten sopetutuvainen ihminen on, ja mitä suojamekanismeja hän kehittää ääriolosuheisiin. Mietin myös sitä, miten natsiaika ja julmat kansanmurhat edelleen kiinnostavat lukijaa tai katsojaa – sääli, että esimerkiksi muihin kansanmurhiin, vaikkapa Ruandan tai Jugoslavian, ei suhtauduta suuren yleisön kesken samalla kiinnostuksella kuin toisen maailmansodan aikaisiin. Onko se Hitlerin, tuon oudon, hullun, kiihkomielisen johtajan ansiota – luulen niin.

Suden pöydässä kuitenkin opettaa, että kaikista oudoimman ja raastavimmankin elämäntilanteen keskellä ihminen tukeutuu pieniin, arkisiin asioihin, kehittää selviytymismekanismeja ja nyhtää jostain sielunsa sopukoista voimaa hengissäpysymiseen.

Onhan se ihmisen perusluonteen vahvin vietti, selviytyminen hengissä.

En ole koskaan…

 

Luin tämän hauskan postauksen Caritan blogista, kiitos inspiraatiosta tyylikkäälle blogikollegalleni! Eli kaksikymmentä kohtaa, jota en ole koskaan tehnyt, kokenut tai halunnut tehdä!

Oletko sinä koskaan etuillut kassajonossa tai vaihtanut autonrenkaita? Minä nimittäin en ole!

En ole koskaan

…halunnut matkustaa Aasiaan. En tiedä, minua ei vain kiinnosta erityisemmin idän kulttuurit.

…ollut polttareissa. Tämäkin on kokematta, eikä minulle ole pidetty niitä.

…ajanut nurmikkoa. Meillä on ruohonleikkuri, jossa ei ole vetävää ominaisuutta. En siis fyysisesti jaksaisi ajaa loivaa rinnettä, ja nurmikkoa on aika paljon.

…vaihtanut autonrenkaita. Viime keväänä tuli sellainen tilanne, että autostani tyhjeni rengas. Vararengasta ei takakontissa ollut, ja oli aikamoinen säätö, että auto ja nainen saatiin kotiin. Täksi talveksi pitää hommata uudet talverenkaat.

…kasvattanut pitkiä hiuksia. Voi, tämä on surku, olisi ihana saada paksu, kiharahko tukka. Hiuslaatuni on niin hentoinen, että se alkaa hapsottamaan, jos se kasvaa pidemmäksi. Toisaalta, mikään ei estäisi kokeilemasta pidennyksiä, vaikkapa sivuille, jotka eivät kasva ollenkaan.

…ollut telkkarissa. Radiossa sen sijaan olen ollut joskus nuorena kansanmusiikkiyhtyeeni kanssa.

…hypännyt benji-hyppyä. En uskaltaisi! Mutta vetovarjoilemassa olen ollut, Kreetalla kesällä 2000. En taitaisi enää uskaltaa. Oli aika orpo tunne siellä 40 metrissä, pelkän pienen kapulan päällä istuessa.

…polttanut ruohoa. Huolestuttaa, kun siitä puhutaan nykyään niin kuin se olisi jotenkin normaalia. Minulla on nollatoleranssi huumeisiin, enkä uskaltaisi ikinä kokeilla edes mitään mietoa sellaista. Ja mieto huume on myös huumetta.

…käynyt vaeltamassa. Tätä voisin kokeilla, olisi kiva vaeltaa vaikka Alpeilla. Lapissa olisi kiva vaeltaa ruskan aikana. Tosin parempi puolisko ei tästä ajatuksesta innostu.

…nukkunut taivasalla. Teltassa sen sijaan olen, viimeksi alle kolmekymppisenä. Ei ole mun juttu ollenkaan.

…murtanut raajaa. Onneksi!

…etuillut kassajonossa. Sen sijaan olen kohdannut etuilijoita. Kerran Kannelmäessä asuessani sioidessani Siwassa kolmen tytön porukka kiilasi kassajonossa häpeilemättä etuimmaikseksi. Kassa ei sanonut sanaakaan, mutta meikä avasi sanaisen arkkunsa. ”Täällä on jonon pää”, kajautin. Tytöt hämmentyivät niin, että menivät kiltisti jonon perälle. Toimisikohan nykyään?

…pelännyt henkeni edestä. Ei ole onneksi tullut vastaan sellaisia tilanteita, että henkikulta olisi ollut uhattuna.

…juossut 10 km tai enemmän. Juoksu tuntuu tylsältä, pitäisi varmaan mennä johonkin juoksukouluun, jotta oppisi juoksemaan. Liian kovaahan ei saisi alkaa heti juosta. Tykkään pyöräilystä enemmän.

…tullut ekana kolaripaikalle. Huh, se olisi pelottavaa. Olen toki nähnyt kolaripaikkoja, siltä ei voi välttyä, kun ajaa motaria päivittäin. Aina tulee paha olo ja sääli niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet kolariin.

…mennyt meikit naamassa nukkumaan. En ole ikinä, ikinä jättänyt kasvoja puhdistamatta, vaikka kello olisi mitä.

…myöhästynyt lennolta. En ole myöhästyjä, vaan etuajassa oleva. Sekin on vähän ärsyttävää, tulla kuluttamaan aikaa kentälle. Jos on tapaaminen tai joku muu sovittu meno, varaan turhankin paljon aikaa siirtymiseen.

…syönyt hummeria. Tai sammakoita. En saisi varmaan hyönteisiäkään alas. Hummeria olisi kyllä kiva syödä vaikka Karibian auringon alla.

….katsonut yhtään jaksoa Putousta tai Salkkareita.

…harmitellut suuria päätöksiä. Tottakai sitää jossittelee, että mitäs jos olisinkin valinnut tehdä noin tai näin, mutta tosissaan en ole katunut mitään.

Samaistutko johonkin kohtaan? Mitä sinä et ole koskaan tehnyt?