Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Valopilkku hämärässä

 

Me laitoimme uudet joulutähdet. Ne ovat luonnossa tummanharmaat, mutta valossa todella vaaleat. En ole ihan varma niistä, odotin niiden ehkä olevan vähän tummemmat. No, siinä ne nyt kuitenkin ovat.

Ensi viikonloppuna laitetaan sitten kuusi, olkoonkin, että mieli ei ole ollenkaan jouluinen. Ennemminkin kuten sääkin, harmaa ja ankea. Valonpilkahduksena tuo kellertävä tähti.

Harmauteen tuo hieman valoa se, että joululahjat on mietitty ja osin hankittukin lukuunottamatta pienintä kummilasta. Olen aika innoissani tämän vuoden lahjoista. Mietin hyvissä ajoin ja kyselen, koskaan ei ole tainnut tulla viime hetken paniikkia. Ajatustyötä se kyllä vaatii.

En ole koskaan odottanut vuoden loppumista niin hartaasti kuin tänä vuonna. Odotan uuden alkua ja voimaantumista. Syksy ei ole mennyt odotusten mukaan. Näinkin joskus, elämä on välillä vähemmän mukavaa. Vuoden alku kun on kirjaimellisesti ihan uusi alku.

Pimeydestä en kuitenkaan kärsi. Kaikki valittelevat nyt valon puutetta, itse tykkään kadota jonnekin viltin ja kirjan välimaastoon. Olen antanut periksi led-kynttilöille, jotka ovat kaksikerroksisessa talossa huomattavasti kätevämmät (ja turvallisemmat) kuin tavalliset. Pitkät kynttilät ovat ihan Cittarista, mutta todella nättejä ja kauan palavia suuria kynttilöitä löytyy Cobellosta.

Huomenna blogissa ennakkoalekoodi Balmuirille. Olen monena jouluna hankkinut sieltä tykätyt joululahjat. Ale alkaa vasta keskiviikkona, mutta jo huomenaamusta lahjakoodini teille toimii.

Pimeään kietoutuja, hämärän hyssyttäjä

 

Mainitsin viime postauksessa, että jollain epäsuositulla, kierolla tavalla nautin pimeistä päivistä. Saa suosiolla hautautua kotiin, hiippailla kynttilänvalossa ja mennä untuvapeiton alle nukkumaan. Onko teissä muita samanlaisia, outoja, pimeästä vuodenajasta nauttivia tyyppejä?

Postauksen kuvitus on arkistojen kätköistä.

Selitän hieman. Pimeänä vuodenaikana ei tarvitse yrittää mitään. Voi hautautua hyvillä mielin kotiinsa, sytyttää tunnelmavaloja, ja mikä parasta, ne kausivalot. Saa mennä ajoissa nukkumaan, untuvapeiton alle – ah, juuri untuvapeiton esiinottaminen on loppusyksyn huippuhetkiä.

Kesällä, kun on valoisaa ja lämmintä, tuntee monesti painetta siitä, että on pakko olla ulkona. Pakko elää ja kokea, mennä pyöräilemään, kaupungille, torille. Terassi ja piha pitäisi olla tip top. Jokaisesta aurinkoisesta päivästä pitää ottaa maksimit irti ja vartalolle D-vitamiinia ilman suojia se 20 minuuttia. Ja se alituinen kynsien lakkaaminen, ihon rasvaaminen, hiusten latvojen hoito ja aurinkosuojilla läträäminen, puhumattakaan ihokarvojen poistosta – mikä lähes päivittäinen, raskas prosessi. Talvella ei ole mitään näitä ongelmia. Säärikarvat saavat rehottaa, eikä kaksihaaraisia pimeässä huomaa kukaan.

Jos huvittaa mennä viltin alle katsomaan Netflixiä, voi sen tehdä. Instakaan ei suolla seurattaviesi upeita Italian-lomakuvia siihen tahtiin kuin kesällä, jolloin yksinäisenä, synkkänä hetkenä tuntee totaalista fomoa. Pimeys piilottaa pölypallerot ja viirut ikkunoissa (ja varsinkin sisäovien laseissa), ja auta armias sitä huonoa omaatuntoa, kun ne armottoman kevätauringon loisteessa paljastuvat.

Talvella silmien harakanvarpaat eivät näy pimeässä niin hyvin, eivät varsinkaan, jos ei ole laseja päässä. Siis jos katsot peiliin. Talvi siis leikkaa iästä ainakin viisi vuotta, ja loput tekee ylisuuri villapaita ja kaulahuivi. Lasit vielä päähän, niin viiskymppinen käy lähes kolmikymppisestä. Talvella ei selluliitit haittaa – kesällä sitä ei kehtaa näyttää kuin kotipihassa, missä lähimetsikön linnut ovat epäilemättä siitä vähän järkyttyneitä metelistä päätellen.

Entä ruoka? Ah – hiilihydraattien taivas on syystalvi. Talviaikaan siirtymisen jälkeen on lupa haaveilla jo jouluruuista. Ja hiilarihimo on aikamoinen. Kesällä puputtaa vihreitä vihanneksia kuin jänö, talvella hautuneet juurekset, leipä ja juusto ovat suurinta herkkua. Eikä ihme, eiväthän tomaatit maistu talvella yhtään miltään.

Pimeään vuodenaikaan ihminen on pakostakin epäsosiaalisempi kuin kesällä. Miten ihanaa aikaa se onkaan meille introverteille. Illat saa pyhittää työnteon jälkeen vain kotoilulle. Jos oikein hurjaksi äityy, sopii kyläilyn lauantai-illalle. Jos oikein revityttää, niin perjantaille, mutta se onkin jo aika extremeä.

Lopuksi päästään kynttilöihin. Vuosiko sitten oli lehdessä juttua, että kynttilöistä ja takkatulesta tulee päästöjä. Tässä kohden lyön nyrkkiä pöytään. Kynttilöitäni ette vie! Ettekä niitä noin kolmea kertaa, kun takassa on tuli. Jotain rajaa, eihän talvesta muuten saa kaikkea iloa irti.

Kääriydyn siis tyytyväisenä hämärään, vedän viltin niskaan, ja olen vähän aktiivisempi sitten valoisaan aikaan.