Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Näinä päivinä kotona

 

Minun piti tänään julkaista itse asiassa jotain ihan muuta, mutta sitten ajattelin kirjata vähän fiiliksiäni. Huomenna sitten taas kevyttä juttua. Tai ei nytkään mikään raskas mieli ole, kaikesta huolimatta.

Hassua, miten nopeasti sitä ihminen adaptoituu poikkeustilanteisiin. Siihen, että viikon kohokohta on kaupassa käynti. Joka toinen päivä pukee verkkarit, ja joka toinen, hiusten pesun yhteydessä ihan farkut. Sitä tottuu yksinkertaiseen elämään niin, että ei edes oikein kaipaakaan mitään muuta. Saan kai kiittää tästä sopeutuvaisuudesta introverttiä luonnettani, ja sitä, että olen tottunut viettämään kotona pitkiä aikoja.

Päivät kuluvat leppoisasti. Mies on onnellinen etätöissä, ei tarvitse kulkea Helsinkiin, päivässä säästää yhtäkkiä reilusti aikaa. Aamulla saa nukkua pitempään ja herätä omia aikojaan.

Minun aamuni ovat niin ikään kiireettömiä, nautin hiljaisuudesta ja rauhasta, teen töitäni, mutta aikaa jää nyt ihan vain olemiseenkin. Lukemiseen, haahuiluun. Seuraan kouluelämää kyllä, meidän työpaikan Whatsup-ryhmää ja Yammeria ja tunnen välillä kummaa syyllisyyttä siitä, että olen nyt vain kotona. Vaan eipä sitä tiennyt silloin lokakuuussa, kun tästä keväästä teimme päätöksen, että kotona saisi olla enemmän kuin tarpeeksi.

Olen lukenut uutisia kyllä, mutta vain aamuisin. Ja se siitä. En halua olla koko ajan nenä ruudussa koronan suhteen, sillä siitä tulisi vain ahdistusta. Asiat eivät muuksi muutu, vaikka kuinka uutisia seuraisin. Jotkut asiat kyllä surettavat, esimerkiksi se, että alkoholin myynnissä on ollut piikki. Kuinka monessa kodissa lapset kärsivät vanhempien juomisesta. Että elinkeinot menevät nurin. Mietin lukuisia yrityksiä, joiden puolesta pelkään. Tänään mietimme onko lempiravintolamme Mamma Rosa-ravintola tämän kriisin jälkeen auki.

Ylen sivuilla on haastattelusarja, jossa klassisen musiikin taiteilijat ja säveltäjät kertovat korona-arjestaan. Yksi kysymys on onko huomannut itsessään uusia piirteitä eristöytymisen aikana. Olen huomannut itsestäni nyt, ja aikaisemminkin, että pikkuasioissa saatan menettää hermot hyvinkin äkkiä ja kilahdella, jos vaikka tietsikka temppuilee tai en saa purkkia auki. Isoissa asioissa minulla on lehmän hermot ja rationaalinen katsontakanta ottaa vallan. En lähde tunteilemaan turhia, vaikka olen ihan ääritunteellinen luonne. Ymmärrän kyllä, että ihmiset reagoivat eri tavalla asioihin, joillekin korona menee tunteisiin ja sitä pitää purkaa somessa.

On tavallaan helpottavaa tajuta itsessään tällainen piirre. Olen ajatellut, että jos vaikka itse tai joku läheinen sairastuisi vakavasti, tämä luonteenpiirre nousisi luultavasti pinnalle ja työntäisi tunteilun hetkeksi sivuun. Pelkäänkö koronaa tautina? Kyllä, ihan valtavasti. Minulla muutekin on herkkyyttä hengitystieinfektioihin, joten korona voisi olla paha. Kolme keuhkokuumetta sairastaneena ajatus siitä kauhistuttaa. Pelottavaa on, että se kestää niin pitkään, ja että se alkaa mahdollisesti pahentumaan toisella viikolla. Mutta jos tuota miettii, ei pääse puusta pitkälle. Siispä yritän välttää miettimästä turhia.

Satunnaisista peloista huolimatta sitä tajuaa olevansa tavallaan henkisesti turvassa. On työ, johon palata, ja blogin kanssakin on meneillään kivat pöhinät. Vaikka näyttää nyt siltä, että tänä vuonna ei matkusteta yhtään mihinkään, se ei oikeastaan haittaa. Miksi pitäisi haluta koko ajan jonnekin? Ainoa, mitä tosi paljon haluan tällä hetkellä, on uusi pyörä vanhan ollessa 17-vuotias, mutta senkin voin hankkia sitten kesän puolella.

Läheisten kanssa soitellaan, kaikki siis hyvin heillä, ja se on yksi huoli vähemmän. Äiti maalaa ikoneita, isä opiskelee (laskujeni mukaan) yhdettätoistaan kieltä useita tunteja päivässä. Joka päivä siellä lenkkeillään. Isä sanoi kävelleensä maaliskuun aikana sata kilometriä. Aika hyvin 78-vuotiaalta. Olen niin iloinen heidän aktiivisuudestaan.

Meidän päivät kuluvat suurinpiirtein seuraavasti. Kahdeksalta mies menee työhuoneeseen, ja ilmestyy sieltä ensi kerran yhdeltätoista syömään aamupalaa. Minä olen siihen mennessä herännyt, järjestellyt ja jos oikein tuottelias olen ollut, tehnyt töitä reilun tunnin. Olen ehkä kuunnellut äänikirjaa tai podcastia, syönyt puuroa ja marjoja, juonut pari kuppia mantelimaitokahvia.

Puolen päivän jälkeen laitan ruokaa, kirjoittelen, joskus treenaan. Syön siinä puoli yhden aikaan lounaan. Jatkan blogihommia, kirjoitan, käsittelen kuvia, hoidan sähköpostiliikennettä, joka on kyllä aika hiljainen tällä hetkellä. Mies lopettaa työt viimeistään viideltä, ja sitten syödään yhdessä. Illalla molemmat treenaamme, ja sitten siirrytään katsomaan jotain sarjaa. Päivät ovat ihan älyttömän simppeleitä, mutta jollain hullulla tavalla sitä on tyytyväinen siihen, että näin on nyt, ja näin täytyy jatkaa.

Silti mietityttää. Olen seurannut surullisena, miten kulttuurialan ihmiset ovat yhtäkkiä kalenterit tyhjinä. Keikkoja ei ole, esityksiä ei ole. Kuntien taiteen opetus ja kulttuuritapahtumat ovat seis. Sitäkin mietin millainen maailma on tämän kriisin jälkeen. Onko opittu yhtään mitään. Olen kuitenkin periaatteessa tosi skeptinen. Olisi upeaa, jos inhimillisyys ja ns. pehmeät arvot nousisivat ja siirtäisivät kovia arvoja tieltään. Että kaikessa ei olisi vain kyse rahasta, vaan lapset ja vanhukset, yhteiskunnan heikommat osapuolet, hoidettaisiin itsestäänselvästi hyvin. Koulujamme, taidetta ja kulttuuria arvostettaisiin.

Mutta miitä lähipäivinä tapahtuu? Paljonkin karanteenimittapuulla! Viime viikonloppuna mies raivasi vesakkoa tuolta meidän tontin eteläpuolelta kahtena päivänä kymmenen tuntia. Ensi viikonloppuna kunnostetaan vähän nurmikkoa, koska siinä on kostean talven jäljiltä aika paljon sammalta. Se ainokainen kukkapenkkikin pitäisi kunnostaa ja perennat jakaa, mutta ei ihan vielä. Inhoan pihatöitä, koska tunnen siinä olevani aidosti huono ja voimiltani surkea. Aion aloittaa myös ruokapöydän tuolien kunnostuksen.

Pidin viime lauantaina telkkaripäivän, aktivoin C-Moren kuukaudeksi ja katsoin Rimakauhua ja rakkautta-sarjan vihoviimeisen tuotantokauden, kuusi jaksoa putkeen. Tiedättekö, kun saa nälkäänsä oikein hyvää ruokaa, ja siitä tulee täyttävä, ravittu olo. Sellainen kokemus on katsoa jotain oikein mahtavaa sarjaa tai lukea kirjaa.

Nyt on iltaisin katsottu Areenasta huippusarjaa Maailma liekeissä, joka sijoittuu toiseen maailmansotaan. Ihan paras! Viikottain myös seuraamme Areenasta ruotsalaisjännäri Hederiä (ihana Eva Röse Maria Wernistä) ja HBO:lta Devs-nimistä puolittain tieteissarjaa. Siinäpä ne viikon kohokohdat ovatkin, kun tajuaa, että on tullut Hederin tai Devsin uusin jakso.

Aloin myös seuraamaan Sami Sundvikia Instassa. Sami on siis pitkän linjan hyvinvointialan yrittäjiä, ja tehnyt ravintovalmennuksia esim. olympiatason urheilijoille. Hänen instassaan oli ihania salaattikuvia, joita talletin omaan kansioonsa varmaan parikymmentä. Kun välillä tuntuu siltä, että sitä vaan vääntää samoja, vanhoja reseptejä, eikä jaksaisi mitään uutta alkaa etsimään, ruokaisat, simppelit salaatit ovat mainio vaihtoehto iltaruuaksi.

Näin päivät kuluvat, näissä mietteissä. Ulkona paistaa aurinko ja on keväistä, ei uskoisi, että maailma on hiljaisempi kuin kuukausi sitten.

Olen silti ajatellut mitä haluan tehdä, kun tilanne palaa taas normaaliksi. Ehkä kerron siitä omassa postauksessaan.

Miten teidän päivät sujuvat? Onko muodostunut rutiineja tai herännyt uusia ajatuksia? Olisi kiva kuulla teistä!

Omasta kirjahyllystä: Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja

 

Olen aina rakastanut hyviä tarinoita, ja lempikirjani olen lukenut moneen kertaan. Myös palaan niihin aina uudelleen. Haluan myöskin ne fyysisesti itselleni!

Lucinda Riley on bestseller-kirjailija, jonka ensimmäinen suomennettu romaani Keskiyön ruusu kiinnitti huomioni. Kun Seitsemän sisarta-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi ja luin sen, tuntui lähes sietämättömältä ajatus siitä, että viimeistä osaa pitää odottaa kolmekin vuotta!

Lucinda Riley, Seitsemän sisarta

Irlantilainen Lucinda Riley on ikätoverini. Hänen kirjojaan on käännetty 35 kielelle ja myyty 20 miljoonaa kappaletta. Yksittäsiä romaaneja on suomennettu kaksi. Harmi, sillä hän on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa ennen Seitsemän sisarta-sarjaa. Rileyn kirjat ovat ihan parasta pakoa arjesta.

Seitsemän sisarta-sarjan alku on erikoinen, kuin fantasiaa:

Sveitsiläinen miljonääri, Papa Salt, on adoptoinut kuusi tyttöä ympäri maailmaa. He ovat nyt aikuisia nuoria naisia, erilaisia luonteiltaan ja etnisiltä taustoiltaan.. He ovat asuneet lapsuutensa kartanossa Geneve-järven rannalla isänsä, tyttöjen hoitajan Marinan ja taloudenhoitaja Claudian kanssa. Kaikilla on jo oma ammatti.

Lucinda Riely, Seitsemän sisarta

Papa Salt oli erikoinen mies – ainakin upporikas. Tytöt eivät tienneet mitä hän teki ammatikseen, sillä hän oli pitkiäkin aikoja pois. Hän oli silti rakastava isä, eikä tytöiltä puuttunut mitään.

Tytöt saivat nimensä Pleiadeksen tähtikuvion mukaan:  Maia, Ally (Alcione), Tähti (Asterope), CeCe (Celaeno), Tiggy (Taygete) ja Electra. Itse asiassa tyttöjä on vain kuusi, seitsemättä, Meropea, ei sisaruskatraassa ole. Miksi, sitä siskokset eivät tiedä. Papa Salt on täynnä salaisuuksia.

Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Siskokset kutsutaan kotiin Atlantikseen. Papa Salt on kuollut ja hänet on haudattu mereen. Yksi siskoista, Ally, on varma, että on nähnyt sen Kreikassa. Isän kuolema on tytöille shokki.

Papa Salt on jättänyt kaikille tytöille oman kirjeen ja jonkin esineen, jonka avulla tytöt voivat päästä syntyperänsä jäljille. Pihalle on tuotu myös taivaspallo, jossa on tyttöjen syntymäpaikan koordinaatit. Myös seitsemännen.

Sarjassa on nyt ilmestynyt viisi kirjaa: Seitsemän sisarta (Maian tarina), Myrskyn sisar (Allyn tarina), Varjon sisar (Tähden tarina), Helmen sisar (CeCen tarina) ja juuri ilmestynyt Kuun sisar (Tiggyn tarina).

Tarinan käänteet ja kerronta ovat vauhdikkaita, ja jokainen kirja pitää otteessaan koko matkan. Tapahtumat kirjoissa liikkuvat ympäri maailman, aina Brasiliasta Norjaan, Skotlannista Andaluciaan. Odotan kieltämättä viimeistä osaa, jossa kaikki salaisuudet selviävät. Onko Papa Salt edes kuollut, ja kuka on Merope? Onko häntä olemassa? Miksi tytöt on adoptoitu ympäri maailmaa, onko heillä jokin yhteinen tekijä?

Olen lukenut Rileyn kaksi suomennettua kirjaa, Keskiyön ruusu ja Enkelipuu, ja molemmat löytyvät myös omasta hyllystä. Pidän näistä yksittäisistä romaaneista enemmän, varsinkin Keskiyön ruusu hieman kornista nimestään oli hyvä.

Sisarsarjan kertojaääni, vaikka vaihtuukin joka kirjassa, kuulostaa hivenen samanlaiselta. Kovin syvälle ei henkilöissä mielestäni mennä, mutta toisaalta, nämä kirjat ovat puhdasta viihdettä, ja sellaisena ne kuuluu ottaakin.

Selvää on kuitenkin, että Lucinda Riley kuuluu aikamme tarinankertojiin. Kunnioitan myös sitä valtavaa taustatutkimusta, jota kirjojen hyväksi on tehty, sillä monissa kuuluu jonkun historiallisen henkilön ääni.

Kirjat ovat myös kuunneltavissa! Oletko sinä lukenut tai kuunnellut Lucinda Rileyn kirjoja, ja mitä tykkäät?

 

Kirjat ensimmäistä lukuunottamatta on saatu arvostelukappaleina Bazarilta