Virkavapaa ohi- millainenen kevät oli ja millä fiiliksillä syksyyn?

 

Virkavapaa on nyt viettetty, ja ajattelin summata tuntojani ihan kirjallisesti. Eilen olin jo koululla, ahersin luokkani kuntoon ja vaihdoin hieman tavaroiden järjestystä. Olen jo ihan orientoitunut töihin, lomat ovat todellakin kohdaltani jo ohitse.

Mutta mitä jäi käteen? Mikä oli parasta, mikä ikävintä, ja ennen kaikkea mitä jäi takaraivoon? Millä mielin lähden taas päivätöihin?

Kirjoitin fiilikset kuukausittain, sillä kuukausilla oli eroa!

Tammikuu

Virkavapaani alkoi 1.1. 2020. Some hehkutti, että tästä tulee paras vuosi ikinä, sillä yllättävää kyllä, aika monella vuosi 2019 ei ollut paras mahdollinen. Ei ollut itsellänikään. En olisi periaatteessa halunnut jäädä vapaalle, vaan se oli nyt terveydellisistä syistä paras ratkaisu. Tammikuun ensimmäinen tuntui mahtavalta startilta, ihan uudelta, puhtaalta pöydältä. Olin hyviä päätöksiä täynnä!

Kerroinkin tässä postauksessa miten aloin pikku hiljaa kuntouttamaan itseäni. Tammikuu oli vielä aikamoista hissuttelua, venyttelyä ja pientä lihaskuntoa. Koetin vähän myös käydä kävelemässä ulkona, vaikka talviulkoilu ei itselleni sitä mieluisinta olekaan. Menin Pippa Laukan vastaanotolle, joka oli erinomainen päätös. Tammikuussa oli myös mukavasti sosiaalista elämää.

Aloin nauttia blogin kirjoittamisesta ihan uudella tavalla, sillä ajatuksille alkoi olla kummasti lisää tilaa.

Helmikuu

Helmikuu alkoi aktiivisesti blogijutuilla, oli Maria Boreliuksen tapaaminen, asiakkaiden tapaamisia ja muuta mukavaa. Vanhempani kävivät myös kyläilemässä. Tapasin lääkärini Pippa Laukan toistamiseen, ja sain ohjeet kuntoiluun. Blogin kirjoittaminen rauhassa oli todella mukavaa. Tein omaan tahtiin.

Maaliskuu

Maaliskuu alkoi niin ihanasti, ettei tosikaan. Kävimme Pian kanssa parissa blogitilaisuudessa, joissa oli tosi mukavaa. Pidin myös ”etäpäivän” Torpanrannassa, ja kävimme mieheni kanssa syömässä ja oopperassa katsomassa Don Giovannin. Näin paria työkaveria.

Sitten tuli 13.3. perjantai, ja Suomi lävähti kiinni covid19:n takia. Jo seuraavalle viikolle sovitut pressit peruttiin, ja kaikki kanavat täyttyivät koronauutisista.

Etätöistä ja eristäytymisestä tuli äkkiä uusi normaali.

Totuin eristyksissä oloon yllättävän helposti. Päiviin tuli rutiini: vietin aamu- ja iltapäivän tunnit koneella alakerrassa miehen ollessa töissä yläkerrassa. Kävin kaupassa kerran viikossa, tein ruokaa, kuntoilin ja illalla katsottiin Netflixiä tai HBO:ta.

Aloin seuraamaan mitä omalla työpaikalla tapahtuu, tosin akuuteimpaan whatsup-ryhmään en kuulunut. Seurasin Facebookin musaoperyhmiä ja tunsin lievää ahdistusta. ”Lievää…” No, sen ansiosta en nyt ole ihan pihalla, jos toinen aalto tulee ja pitää mennä osittaiseen etäopetukseen.

Huhti- ja toukokuu

Kevät oli kylmä, ja arki rullasi kuten maaliskuussa. Tuntui siltä, että tätähän on jatkunut iät ajat.

Toukokuussa löysin Youtubesta Pamela Reifin treenit, ja siitä alkoi uusi treeni-into oman kehon painoilla. Liikkuminen oli ihanaa, ja tunsin vahvistuneeni. Kirjoitin tuntojani tähän postaukseen. Blogitöitä oli sopivasti, joskin ideoiden puute vaivasi hieman. Ja vaikka blogia kirjoitin koko kevään, vapaa-aikaa oli silti ihan tarpeeksi. Sori kaikki ammattivaikuttajat (joihin itsekin kuulun), blogityö ei vedä rankkuudessaan vertoja kouluelämälle, sanokaa vaan mitä haluatte!

Helteinen kesäkuu oli yhtä hellekuplaa.

Kesäkuu

Ihana kesäkuu! Olin onnellinen ja jonkinlaisessa autuaassa kesäkuplassa koko kuukauden! Koko vuoden paras kuukausi oli ehdottomasti tämä helteineen, lämpimine iltoineen, pyörälenkkeineen… Juhannus vietettiin kotona ja helle helli. Teimme hyvää ruokaa ja kävimme ajelulla Herttoniemen kartanolla. Luonto antoi parastaan, ja tuntui siltä, että koko Suomi ryömi koronakoloistaan aurinkoon! Näin ystäviä ja yhdessä parannettiin maailmaa urakalla.

Heinäkuu

Miehen loma alkoi, ja lähdimme heti maakuntakierrokselle. Sieltä palattuamme olemme retkeilleet Loviisassa, Kotkassa, Haminassa ja Porissa. Yksi Helsinki-päiväkin pidettiin. Veljeni tuli kyläilemään, ja meillä oli mahtavat kolme päivää. Kävimme Mannerheim-museossa, Hviträskissä, Didrichsenillä Kuutti Lavonen-näyttelyssä ja Mestaritallilla syömässä. Lisäksi söimme pizzaa helteisessä kesäillassa meidän terassilla.

Olen jo henkisesti töissä, loma on nyt pidetty.

Elokuu

Olen valmistautunut jo siihen, että työt alkavat ensi viikolla. Olen tilannut tietsikkaan uuden äänikortin ja ladannut pari softaa. Uusi kalenteri, avaimet, tietsikka ja lukujärjestys on hankittu. Lisäksi ennen töitä pitäisi vielä opetella pari musasovellusta – olen valmistautunut istumaan pitkiä iltoja tietsikan äärellä.

Pipan kanssa on nyt tehty hoitosuunnitelma. Olen tosi luottavainen kaikin puolin. Enkä muuten malta odottaa seuraavan Olet mitä syöt-sesongin alkua 3.9.! Pippa on just sellainen kuin ohjelmassa: iloinen, ystävällinen ja kannustava, mutta hyvin suora. Kerrassaan mahtava tyyppi!

Mitä saavutin tai opin virkavapaalla?

Opin tekemään pieniä videoita YouCut-sovelluksella. Latasin Lightroom-kuvankäsittelyohjelman ja opiskelin Veeran johdolla hakukoneoptimointia.

Tartuin härkää sarvista ja latasin myös Pro Tools First -äänityssoftan sekä Sibelius Firstin – ilmaisohjelmia molemmat, mutta tarpeiseeni käypiä.

Olo on nyt kaikin puolin hyvä ja rentoutunut, ja sellaisena sen haluaisin pitääkin.

Hankin kohtalaisen hyvän lihaskunnon (tällä hetkellä 21 lankkupunnerrusta, aloitin nollasta!)  ja kesän myötä olen saanut askeliakin kokoon sen kymppitonnin tai enemmän lähes päivittäin. Se on ollut haastavaa, kun ei ole ollut opettajan työtä ja sen suomaa hyötyliikuntaetua. Kiloja tipahti sen kummemmin yrittämättä 2,5, ja mahdun nyt mukavasti kuvan valkoisiin housuihin. Nälässä en todellakaan ole ollut, Kolmen Kaverin jäätelöä on mennyt purkkikaupalla. Ja ne pizzat… Mutta kun ei ole stressiä, kroppa rauhoittuu ja asettuu luonnollisiin uomiinsa. Plus aineenvaihduntani on todella hyvä edelleen.

Yllätyin myös siitä, miten hyvin kaupallisia yhteistöitä riitti huolimatta koronasta. Ja silti vapaa-aikaa oli ihan riittämiin. Vaikka uhosin itselleni, että aion herätä joka aamu ajoissa, se alkoi nopeasti lipsumaan. Luontainen rytmini on herätä siinä 8.30-9.00, ja uni tulee ennen puolta yötä.

Mikä oli parasta?

Parasta oli kiireettömyys. Koronakeväänä se korostui. Nautin ihan äärettömästi hitaista aamuista kahvin ja Hesarin kanssa. Kirjoittamisesta ajatuksen kanssa. Siitä, että sai syödä oman luontaisen rytminsä mukaisesti. Vatsa rauhoittui, ja pystyin jopa juomaan vähän limsaa monen vuoden jälkeen!

Mikä oli vähiten mukavaa?

No olihan niitäkin, vaikkapa se korona, joka romutti kaikki sosiaalisen elämän suunnitelmani aivan täysin. En päässyt toteuttamaan keväälle suunniteltuja kivoja asioita. Astma, allergiat ja kaikki sen lieveilmiöt.

Millä mielin syksyyn?

Täytyy sanoa, että koulumaailmaan palaan aika jännittyneellä, toisaalta rautaisella rutiinilla. Alkaa urani 24. opetusvuosi, jos oikein muistan.

Huoli on terveydestä ja miten syksy lähtee sen osalta liikkeelle. Olen myös päättänyt, että en tänne blogiin enää asiasta kirjoita. Liikunnasta ja hyvinvoinnista yleensä aion edelleen kirjoittaa, mutta jääköön muut terveysasiat vain itselle.

Koronaa sen sijaan en halua päässäni liikaa vatvoa. Uskon, että päätökset tehdään parhaaksemme ja niin hyvin kuin vain voidaan kussakin tilanteessa. Koronalle kun itse ei voi mitään, ja jos sitä alkaa stressaamaan, niin se on kokolailla turhaa. Teen mitä voin, noudatan suosituksia, pesen käsiä ja pidän etäisyyttä parhaani mukaan, mutta mitä sitä muuta voi sitten tehdä.

Uskon kyllä, että jos etäopetukseen taas mennään, se on itselle aikamoinen shokki, kun ei ole kokemusta siitä kuten muilla. Ja alkaahan koulukin taas ”uudessa normaalissa”, eli koulu on lohkottu, ja me henkilökunta olemme hyvinkin erillämme toisistamme  ties kuinka kauan. Jos etäopetus tulee, toteutan sen teamsina koululta, sillä tulen lähiopettamaan pieniä kuitenkin. Ihan hurjan jännää – mutta kyllä tästä selvitään. Ainahan asioista selvitään.

Mitä blogissa tapahtuu?

Jaa-a, saapa nähdä! Olen nyt omillani, eli Bablerin ja sen blogiyhteisön aika on ohi. Jotain pientä uutta on kehitteillä, mutta katsotaan mitä syksy tuo tullessaan. Mukavasti ja sopivasti on ainakin kaupallisia yhteistöitä tiedossa, eli se pitää oman itsen virkeänä blogin osalta. Kirjoitan nyt omaa tahtia, välillä saattaa olla rauhallisempaa riippuen päivätöistä.

Olisi kiva tietää oletko sinä pitänyt virka- vuorotelu- tai opintovapaata ja miten sen koit?

 

housut Lauren Ralph Lauren
neule Selected Femme
tossut Oasis
laukku Chloé / aurinkolasit RayBan

Uskalla unelmoida suuria

Uskallatko sinä unelmoida? Kuuntelin jokin aika sitten podcastia, jossa oli Vappu Pimiä vieraana. Puhuttiin unelmoimisesta Vapun ja Johanna Huhtamäen kirjan Valon antajat – usko unelmasi todeksi -pohjalta.

Unelmia olen itsekin miettinyt tänä keväänä työbreikkini aikana. Korona on tuonut kevääseen tummia sävyjä, jolloin oikeastaan koko maailmanjärjestys on mennyt uusiksi, ja hetkittäin on tullut mieleen kannattaako tässä unelmoida yhtään mistään. Siitäpä heräsi ajatuksia.

Olen aina osannut unelmoida, jopa vähän liikaakin. Siinä missä nuorena toiset ottivat koulun tosissaan ja asettivat päämäärät, olin jotenkin pää pilvissä, ulapalla realistisesta elämästä. Jotenkin hapuilin kohti ammatinvalintaa, vaikka ehkä omalla kohdallani välivuosi tai pari olisi kasvattanut enemmän. Mutta ajan henki oli mennä heti opiskelemaan.

Unelmien eteen pitää tehdä työtä.

Jossakin vaiheessa yksi unelmani toteutui, kun pääsin Sibelius Akatemiaan. Olin halunnut sinne niin kovasti, että harjoittelin pääsykokeisiin vuoden verran työn ohella ja samalla työskentelin koulussa musiikinopettajana. Kävin sen vuoden myös joka toinen viikko Helsingissä laulutunnilla.

Unelmien eteen pitää siis tehdä työtä. Mikään ei yleensä tipu syliin ilman työtä, on kyse sitten ammatista, alanvaihdosta, kuntoilusta, itsensä kehittämisestä – ihan mistä tahansa.

Mistä unelmoit, mistä unelmoin

Unelmista kertominen auttaa toteuttamaan niitä. Saat sparrausta ja kannustusta – parhaassa tapauksessa siis. Mikään ei ole hirveämpää kuin se, että unelmasi torpataan haihatteluna. Vedotaan älyyysi, realiteetteihin tai ehkä ikääsi. Ikä ei ole unelmoinnin este. Ei nuoruus, eikä todellakaan vanhuus.

Unelmoin pieniä asioita suuremman nimittäjän alla.

Unelmat voivat olla pieniä tai suuria. Tällä hetkellä unelmoin pieniä asioita alaotsikoina suuremman nimittäjän alla. Että koronaan keksittäisiin rokote, ja ehkä sen myötä pääsisimme taas normaaliin arkeen ja kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Että tulisi lämmin, mutta ei kovin helteinen kesä. Että pääsisi taas viilettämään pyörän selässä pitkin teitä. Että pysyisin terveenä, kun taas palaan töihin. Että saisi pitkiä iltoja ystävien kanssa.

Olen miettinyt unelmoinko nykyään liian pieniä asioita? En osaa kuvitella itseäni enää alanvaihtajana – opiskeluaika kansanopistoineen, konservatorioineen ja yliopistoineen kun venyi kaikkiaan yhdeksäksi vuodeksi, tosin tein töitä koko ajan samalla. Kouluun meno ei enää kiinnosta. Silti olisi paljon asioita, jotka kiinnostavat ja joita haluaisin osata, mutta olenko tarpeeksi motivoitunut näkemään oppimisen vaivaa?

Toisaalta hieman ahdistaa sekin, että koko ajan pitäisi olla kehittyvä ja innovatiivinen. Mitäpä jos olisin tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt? Onko tavallinen elämä pienine asioineen liian vähän ja vaatimatonta? Ovatko jokapäiväiset rutiinini ja askareeni tylsiä, olenko liian tyytyväinen?

Tästä keväästä tosiaan tuli erilainen kuin luulin, mutta siinä on myös paljon hyvää. Olen pysähtynyt totaalisesti, kun kaikki muu on karsiutunut pois.

Ilman unelmia elämä tuntuu pysähtyneeltä.

Varmasti alitajuntani on työstänyt asioita, ainakin olen nähnyt työunia ihan hurjasti, varsinkin kolme ensimmäistä kuukautta. Unenihan töistä ovat sellaisia, että ryhmä on suuri, tila valtava, en tiedä mitä opettaa, en löydä etsimääni kirjan sivua, ja kaikki ylipäätään on ihme haahuilua… Musiikkiluokat ovat omituisia, joko kellarin pimennoissa tai outoja jumppasaleja ilman mitään laitteita. Kerran yhdessä painajaisessa musiikkiluokan lattia oli trampoliini.

Blogi on ollut myös aina jonkinlainen unelma. Olen toivonut saavuttavani paljon lukijoita, pääseväni toivomiini mediataloihin, ja kas, osa toiveistani on toteutunutkin. Yhdeksän vuoden aikana olen upottanut blogiin niin paljon aikaa, että sillä määrällä olisin luultavasti opetellut jo useamman kielen. Eli blogin kanssa olen unelmoinut suuria, ja on edelleen hauskaa oppia uutta blogin pitämisestä.

On hauskaa ja piristävää unelmoida erilaisista asioista, edes pienistä, ja veikkaan, että niin tekee jokainen elävä ihminen. Jos ei jaksa unelmoida, voi olla ehkäpä masentunut tai niin kovia kokenut, että ei kertakaikkiaan uskalla ajatella eteenpäin, kurkottaa sinne minne mielii.

Olen myös huomannut, että on aikoja, jolloin unelmoi enemmän. Ne kannattelevat, mutta on aikoja, jolloin takerrun vain tiukasti realiteetteihin. Kuten ehkä juuri nyt koronan kanssa.

Unelmat ja positiivinen elämänasenne kulkevat käsi kädessä.

En ole silti hylännyt suuria unelmia. Kun puhuu unelmistaan, tekee ne konkreettisemmiksi. Unelmahan voi olla myös tavoite, ei vain joku tuuleen heitetty hajanainen ajatus. Minusta on kiva puhua niistä ystävien, perheen ja mieheni kanssa.

Mistä sinä unelmoit tällä hetkellä? Uudesta työstä? Ystävien ja perheen näkemisestä? Vai ihan vain lämpimistä kesäilloista?

Ai niin. Kun sain tietää, että unemani päästä Sibikseen toteutuu, soitin ensimmäiseksi silloiselle poikaystävälle, sitten äidille, ja kolmanneksi rehtorille, joka oli ollut esimieheni kuluneen vuoden. Hän oli jäänyt juuri samana keväänä eläkkeelle, ja nuorena, aloittavana opettajana olin saanut häneltä valtavasti tukea ja neuvoja. Kun kerroin, että pääsin sisään, hän totesi: ”Kyllä minä sen tiesin.” Hän oli taustalla uskonut unelmaani alusta alkaen.