Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Enkeli tielläni

 

Olen joskus lukenut tarinoita ihmisistä, joiden tielle on tullut enkeli, eli sellainen ihminen, joka on jotenkin kuljettanut hetkessä eteenpäin. On ollut vaikeaa, ja tämä enkeli on jotenkin auttanut siinä tilanteessa joko sanoilla tai ihan konkreettisesti.

Kerron nyt oman enkelitarinani, joka sattui ihan pari päivää sitten, mutta joka muutti ajatteluani ainakin hetkellisesti rohkeampaan ja reippaampaan suuntaan.

Kuvituksena ihana Part Twon syystakki asustettuna Balmuirin alpakkabaskerilla, omenapuun kuihtuvilla lehdillä ja illan laskevalla auringolla.

Olin keskiviikkona, siis toissa päivänä, viimeistä päivää sairauslomalla. Takana oli syksyn toinen kurkunpään tulehdus. Tunsin oloni hyväksi, lämpö oli laskenut. Päätin lähteä kahvittelemaan ihan itsekseni Munkkiniemeen, Café Torpanrantaan.

Ajatus oli, että saisin olla ihan omassa rauhassa, katsella lahdelle ja ajatella niitä näitä, ehkä lukea lehteä.  Päästä vähän neljän seinän sisältä ulkoilmaan ja kuulostella jaksamista ja vointia.

Vaan toisin kävi. Torpanranta oli piripintaan asti täynnä! Kahvilan toinen puoli oli täynnä eläkeikäisiä miehiä, toinen kahvilan muita kävijöitä. Minun piti siis etsiä paikka jo varatusta pöydästä, sillä ulos en halunnut mennä.

Heti terassille johtavan oven vieressä oli pöytä, jossa istui vanha rouva,  – hyvin vanha – vesilasin kanssa. Kysyin, voisinko istua hänen pöytäänsä, ja sain heti iloisen vastauksen.

Arvioin, että rouvan täytyy olla ulkonäön perusteella yli 80-vuotias, mutta ei, hän oli jopa vähän äitiäni nuorempi.

Aloimme jutella, ja aika pian huomasin, että minä olen se kuunteleva osapuoli. No, se ei haitannut, sillä rouva alkoi kertoilla sen verran hauskoja tarinoita, että nauroin kohta täyttä kurkkua hänen kanssaan.

Rouvan tytär Tarja oli jäänyt viime marraskuussa vuorotteluvapaalle, ja muuttanut kolmeksi kuukaudeksi Thaimaahan. Hän oli houkutellut äitiään käymään.

”Mie mietin, että mitä mie yksinään kotona! Kaikki sanoi, että miten sie yksinään lennät Bankokiin, mutta mie päätin lähteä!”

Thaimaan jälkeen seurasi Levi ja Saariselkä, sitten Pariisi. Puoli vuotta tämä reipas rouva oli matkaillut ympäri maailmaa!

”Uskotko sie, yhtään en oo lääkkeitä tarvinnu, enkä mittään lääkkeitä käytä!” No, kyllä uskoin.

”Miulle tulee niitä kuntoutuskutsuja, mutta mie oon päättäny, että sitte kun tarvin kuntoutusta, mie menen.”

Sitten siirryttiin yhteiseen ihastukseen, pyöräilyyn. Aika pian huomasin jääneeni kakkoseksi kilometreissä.

”Mie oon pyöräillyt äitienpäivästä 900 kilometriä”, hän kertoi. ”Levillä me pyöräiltiin Tarjan kanssa 120 kilometriä vihreillä pyörillä.”

Seurasi tarina uuden pyörän ostosta ja kotikaupungin pyöräilyreiteistä. Kävi ilmi, että tunsin hänen kotikaupunkinsa.

”Tiiätkö sie sen sillan? Sitten kun mie olin pyöräilly kymmenen kilometriä, mie tulin kotiin aamupuurolle, sit mie nukuin päiväunet, ja sen jälkeen mie olinkin täynnä virtaa! Ja arvaapa mitä! (tätä fraasia hän käytti usein) ”Mie lähin pyöräilemään sen toisen kerran vastapäivään!”

Lopuksi hän kertoili tavaroistaan.

”Tämän kellon mie ostin eurolla Bankokista, ja remmi on Budapestista. Tämän pussukan sain Tarjalta Kroatiasta.”

Rouvan korvista riippuivat pinkit pääsiäismunakorvikset, ja leopardipaita ja leohuivi toivat särmää asuun. Punaisen toppiksen päällä oli turkoosi laukku. ”Tykkäätte selvästi väreistä”, minä ihastelin.”Ei tartte teititellä”, hän ilmoitti. Teimme siis sinunkaupat ja kerroimme etunimemme.

Seuraavaksi katseltiin pinkin Canon-pokkarin kuvia.

”Tässä on Tarja. Tässä Tiina ja Jussi.” Kävi selväksi, että rouvalla oli rakastava perhe ympärillään.

”Mie asun valkotiilitalossa”, hän kertoi. Ja sitten, yks kaks, hän päätti napsaista minusta kuvan.

”Ottaiskohan tuo tarjoilija meistä kuvan”, hän kysyi. Järjestin tarjoilijatytön ottamaan meistä kuvan muistoksi, ja otin lopuksi meistä selfien itsellenikin.

Ja sitten rouva kokosi kimpsunsa ja kampsunsa, ja lähti elokuviin Tarjan kanssa ”katsomaan suomalaista elokuvaa”. Kysyin, olisiko se mahdollisesti Marian paratiisi, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä mikä se oli. Ei hän muistanut, mitä elokuvaa oli menossa katsomaan, mutta mitä väliä, se tapahtuisi seuraavaksi, ja se olisi kivaa.

Ja niin hän hävisi elämästäni, yhtä reippaasti kuin oli siihen ilmestynytkin tuntia aikaisemmin. Pistin merkille, että hän oli noin 150-senttinen, käveli vaivalloisesti, ja ihmettelin sitä tarmoa, mikä tässä kohta 77-vuotiaassa naisessa olikaan.

Hän ilmestyi elämääni juuri oikeaan aikaan. Oikeana päivänä

Itse ajattelen ihan liikaa asioita. Jaksanko, viitsinkö, osaanko. Onnistuuko tämä, onnistuuko tuo. Stressaan joutavia, otan paineita olemattomista, tyhmistä jutuista. Osaan todellakin pilata päivän turhalla jossittelulla ja paineilulla.

Hän matkusti 76-vuotiaana Bankokiin murehtimatta ja turhia miettimättä: ”Mitä mie kotona olemaan, mie voin eläkkeellä matkustaa!”

Hänen tarmonsa ja elämään heittäytymisensä koskettivat ja voimaannuttivat – vaikka kuuntelin sen tunnin hänen tarinointiaan.

”Ootapa, mie keskeytän siut, mutta mie kerron – ”

Juuri sillä hetkellä tämän pikkuruisen, kurttuisen, reippaan naisen asenne oli parasta, mitä juuri sillä hetkellä olisin voinut toivoa. Hän käveli kiikun kaakun, ja oli juuri tullut Rhodokselta, sitä ennen Pariisista: ”Mie nukuin ensimmäisen päivän, mutta sitten mie taas jaksoin”.

Ja minä, viisikymppinen, mietin miten raskasta on vaivautua kuuden tunnin lennolle, ja meneeköhän kaikki hyvin. Ihan hävetti.

En voi käsittää, mistä tämän rouvan tarmo ja heittäytyminen tuli, mutta se oli juuri sitä, mitä tarvitsin sillä hetkellä itselleni. Vaikka olin hiljaa, hymyilin iloisesti ja kuuntelin tunnin hänen juttujaan, tunsin saavani todella paljon voimaa ja virtaa. Jonkinlaista alkukaintaista voimaa ja viattomuutta, aikaa ennen nettiä ja raskaista pohdintoja, työelämän moninaisuutta ja somen jatkuvaa läsnäoloa.

”Arvaapa, mikä miun nimi on. Sitä ei oo almanakassa. Miun äiti luki sellaisen tyttökirjan, jossa oli sen niminen henkilö, ja sillon hän päätti, että antaa tyttärensä nimeksi…”

Tutta.

Kiitos, keskiviikkoiltapäivän enkeli. Mistä tulitkaan ja minne hävisitkään, toivon sinulle onnea elämään ja kiitän kohtaamisesta.

Miksi olemme itsellemme niin ankaria? Sukupolvi- vai luonnekysymys?

 

Mieheni moittii minua monesti yhdestä asiasta. Siitä, että olen liian ankara itselleni ja vähättelen itseäni.

”Noo, mää ny vaa tein näin. Emmää mitään erikoista, kuha ny tässä vaa näin tein.”

Tänään itse asiassa pysähdyin ajattelemaan sitä, miksi vähättelen itseäni. Miksi en voi sanoa, että hei, olet aika monitaitoinen tyyppi, rautainen musiikkikasvatuksen ja somen ammattilainen. Miksi on niin vaikeaa antaa itselleen tunnustusta ja kiitosta?

Elääkö meissä suomalaisissa edelleen se jonkinlainen maalaisserkku, joka ei osaa antaa itselleen yläfemmoja hyvästä työstä? Tai pahimmassa tapauksessa huijarisyndroomasta kärsivä, täysin kaikin puolin pätevä nainen, joka ei tajua olevansa hyvä työssään?

Miksi olemme itsellemme ankaria? Mistä se on opittu?

Näytän hyvältä paperilla.

Minulla on kaksi tutkintoa, toinen maan yhdestä arvostetuimmista korkeakouluista, eli Sibelius-Akatemiasta. Tein maisterintutkinnon kahteen ja puoleen vuoteen. Sain arvosanoiksi helposti täysiä kolmosia, vaikka lukioon pyrkiessäni todistus oli nippa nappa kahdeksan.

Olen opiskellut välivuotena ulkomailla. Olen tehnyt lastenlauluja Emma-palkitulle lastenlevylle. Ne harvat laulut, joita olen laskenut maailmalle, ovat menneet kaupaksi, ihan UMO:lle asti. Olen tehnyt pitkän uran maamme eturivin yhtenäiskoulussa, kehittämisen aitiopaikalla.

Olen ensimmäisiä ja edelleen harvoja tyyliin keskittyviä 40+ -bloggaajia, ja niitä onnellisia, joille blogi on mahdollistanut myös rahalliset tulot.

Who´s that girl? En tiedä tarkkaan missä vaiheessa aloin aliarvioimaan itseäni.

Olen aika varma, että alemmuuskompleksi alkoi musiikkilukiossa.

Sanonkin aina taidelukioihin pyrkiville oppilailleni, että muistakaa se, että ikinä, ikinä, älkää verratko itseänne muihin. Kilpailkaa ainoastaan itseänne vastaan. Musiikkilukio kaatui päälle, ja vasta viimeisenä vuotena nousin oikeaan suuntaan, omaksi itsekseni.

Unkarin vuosi oli se koetinkivi, jonka jälkimainingeissa tein kaksi mahtavaa työvuotta Etelä-Pohjanmaalla, ja pääsin Sibikseen.

Sibiksessä olin kurssikavereilleni se mami, joka oli hitusen vanhempi (26v!!!!), ja se oli ihanaa. Minulla oli jo konsan tutkinto ja pari työvuotta alla, perspektiiviä työelämään siis. Ja se Unkarin hermoja ja paineensietokykyä kasvattanut vuosi.

Ja vuosi Kuortaneen yläasteella ja urheilulukiossa (ennen Sibistä), jossa oli luokattoman lukion kokeilu jo meneillään – mikä hieno oppivuosi nuorelle opelle. Ja upeat, ihanat kollegat, ja hieno, kokenut rehtori. Ja ne oppilaat, voi miten ihania.

Kuitenkin jo Sibikseen päästyäni mieleen juolahti, että miten tämä on mahdollista? Miten minä olen päässyt Suomen arvostetuimpaan musiikkikorkeakouluun?

Vertasin väistämättä itseäni serkkuuni, joka oli lapsesta lähtien todellinen musiikin monilahjakkuus, ja joka edelleen edustaa minulle sellaista musiikillista taitoa ja lahjakkuutta, jota on vaikea tajuta.

Puhumattakaan pikkuveljestäni, joka soitti nuoriso-orkesterin solistina jo 12-vuotiaana. Itse en oikeasti ole mitenkään ihmeellinen soittaja. Olenkin miettinyt, että oma lahjakkuuteni lienee pedagoginen taju ja ammattitaito. Eihän valmentajankaan tarvitse välttämättä olla NHL-tähti osatakseen valmentaa.

Edelleen olen vähän surullinen siitä, että minulla ei ollut lapsena mahdollisuutta tanssia balettia. Se oli lapsuuteni haave, jota pienellä paikkakunnalla kasvaneena ei ollut mitään mahdollisuutta toteuttaa. Luulen, että tanssissa olisi ollut todellinen lahjakkuuteni ja intohimoni.

On ollut pitkä tie itseeni. Tosi pitkä.

No ensinnäkin tuo opehomma.

Musiikista tuli ammatti. Olen edelleen äimistynyt siitä, että minä, kohta 52v, voin jatkuvasti hoksata ja tajuta uusia asioita esimerkiksi ammatistani. Se on ihan uskomatonta ja ällistyttävää. Jos nuorena osaamistaan peilasi suorittamiseen, nyt sitä peilaa henkilötasolla ja oppilaan kohtaamisella. Se on hitsin paljon kiinnostavampaa ja palkitsevampaa.

Olen oikeasti hyvä musiikkikasvattaja, koska teen sitä sydämellä.

En mittaa onnistumistani sillä osaavatko oppilaani nuotit tai klassismin säveltäjät, toki se on plussaa, jos muistavat bändilapun merkit ja mistä popmusiikki sai alkunsa.

Tärkeämpää on millä mielellä he tulevat tunnille, ehdottavat lauluja, pyytävät oppia uusia soittimia ja miten he tervehtivät minua nähdessämme. Jos heille jää kuva, että musiikintunnilla he saivat toteuttaa itseään jollakin musiikin osa-alueella, olen onnistunut opettajana.

Oppinaine peilaa hirvittävän paljon opettajan persoonaan, niin teki omana aikanani, ja niin edelleen.

Tykkäsin matikasta, koska oma openi yläasteella oli hauska ja hassu persoona, jonka tunnilla oppilaat viihtyivät.

Jos itse olen onnistunut kannustamaan, innostamaan ja hyväksymään, olen onnistunut opettajana – hiisi vieköön kaikki ne kiky-tunnit, jotka valtio on meille lykännyt,jotta Suomi saadaan nousuun ja tuottavaksi.

Mikä on opettajan mitattava tuottavuus? Se, että onnistumme ehkäisemään jonkin nuoren syrjäytymisen, ja valtio säästää 100k€. En ole tätä itse keksinyt, mutta allekirjoitan.

Tunnen silti olevani edelleen hieman huijarisyndrooman kourissa.

Kyse ei ole ainakaan siitä, että minua ei olisi kotona kannustettu, päin vastoin. Olen ehkä saanut liiankin pärjäävän mallin, kuten sodanjälkeisen rakentajasukupolven lapset ovat.

Ja me, kiltiksi kasvaneet, emme valita, koska olemme olleet etuoikeutettuja ilmaiseen peruskouluun. Ja hitto, tottakai tajuan tämän ja olen kiitollinen – siihenhän toivottavasti omatkin veroeuroni osaksi menevät – perusopetukseen annan mieluusti rahojani.

Mitä tulee koko soppaan, olen tehnyt omat valintani. Veikkaan, että kyse on omasta luonteestani, joka on kiinnostunut niin monista eri asioista, haluaa oppia ja tuntea intohimoa johonkin asiaan uudelleen ja uudelleen. Olen luonteeltani  ja kiinnostuksiltani moni-osaaja, eli tykkään tehdä erilaisia asioita. Olen myös hyvä aikatauluttamaan tekemisiäni. Ehdin paljon, vaikka välillä toisin luulen.

Ongelma tulee vain silloin, jos rupean vaatimaan täydellisyyttä itseni kanssa.

Olin tänään tosu- eli toimintasuunnitelmakeskustelussa esimieheni kanssa. Olin vastannut työhyvinvointikyselyyn, että haluan innostua uusista asioista. Haalin niitä oikealta ja vasemmalta.

Samalla se on myös oma sudenkuoppani: innostun – ja haluan tehdä paljon asioita. Ja teen. Jos en innostu mistään, olen henkisesti kuollut. Minulla pitää aina olla jokin projekti meneillään. Innostus ja intohimo ajaa minua opettelemaan uusia asioita ja tutkimaan niitä, oli kyse sitten o365-palvelun mahdollisuuksista tai mielenkiintoisesta yhteistyöprojektista.

Tunnen silti monesti, että en riitä. En tee tarpeeksi. En tee tarpeeksi töitä, en hoida tarpeeksi kotia, en kouluttaudu tarpeeksi, olen kaikenkaikkiaan tippunut kelkasta, vanha, kankea ja huonokuntoinen.

Ja silti se tolkku puoli minussa tajuaa, että hei, hellitäpä nyt vähän. Olet tarpeeksi hyvä, olet tarpeeksi ahkera.

Veikkaan, että tämä on useimpien, nimenomaan meidän naisten, ”vika” ja ongelma.

En tiedä mikä riivattu se on, nykyajan työelämän vaatimukset, some, kasvatus, mikä tahansa, joka vääristää meidän ajatteluamme siitä mihin kelpaamme ja missä olemme hyviä.

Me tiedämme, että olemme päteviä, ahkeria ja reippaita, ehkä joskus jopa liikaakin. Että voimme uupua omien odotustemme alla.

Nykyään puhutaan paljon nuorten naisten uupumisesta. Minun mielestäni tässä ollaan pari vuosikymmentä myöhässä. Tai sitten me viisikymppiset olemme niin rutinoituneita pyörittämään kaikkea oman jaksamisemme uhalla, että emme tajua omia, älyttömiä vaatimuksiamme.

Lankean tähän itsekin: en esimerkiksi tajua sitä, että vaikkapa siivouspalveluihin käytetään rahaa! Miksi maksaa, kun sen osaa ja jaksaa tehdä itsekin?


                    poolopusero ja hame Summum Woman / saappaat Massimo Dutti

Ehkäpä kolmikymppinen sukupolvi on tässä asiassa meitä viisaampi: se maksaa siitä, että saa lepo- ja vapaa-aikaa. Aikahan on tärkeintä pääomaa mitä meillä on. Samalla työllistää muita, ostaa palveluita, jotta tämän maan talous ei ihan pysähtyisi niille sijoilleen.

Mutta otsikkoon takaisin. Sanoin miehelleni, että hei, itseasiassa olen ihan hyvä tyyppi. Mahtava tyyppi, sanoi mieheni, joka jaksaa kannustaa minua kaikessa, mitä mahdan keksiä. Ja kieltämättä tänään työviikon päätteeksi mahtavalta tuntuikin. Olen tällä viikolla onnistunut monessa asiassa.

Yhden asian olen oppinut, ja osannut aina: en pelkää laittaa itseäni alttiiksi, en pelkää mokailua, en tällä hetkellä yhtään mitään. En pelkää olla oma itseni.

Ja ihmettelin taas tämän ihmiselämän moninaisuutta ja onnea.

Mitä ajatuksia sinussa herättää nykyajan jaksaminen ja pärjääminen?

Vedämmekö me viisikymppiset hampaat irvessä totuttuja, opittuja latuja, vai opimmeko hellittämään hieman? Olisiko meillä opittavaa nuoremmalta sukupolvelta? Toistammeko vanhempiemme latuja? Vai ovatko suuret vaatimukset erityisesti meidän opettajien ongelma?

Olisi kiva saada keskustelua!